keskiviikko 26. joulukuuta 2012

Vuosi 2012, entäpä vuosi 2013?

Vuorossa on perinteinen kuluneen vuoden paketointi. Vuosi takaperin ounastelin, että vuonna 2012...

..."Nuusku viettää palvotun kotikoiran eloa, leikkii ahventa kesäisin, virkistää mieltään näyttelemällä tottelevaista ja pitää kirsun kunnossa verijäljellä, kevyesti harrastellen, hauskaa pitäen, tuntien olevansa tärkeä pieni koira."

Vuosi alkoi katastrofaalisissa merkeissä, Nuuskun menettämisen pelossa. Onneksi Nuusku kuntoutui loppiaisaattona tehdystä välilevytyräleikkauksestaan hyvin ja on pystynyt elämään kotikoiran täysipainoista elämää, siitä iso kiitos Aistin pääneurologille ja Helille, Nuuskun luottoeläinfysioterepeuttille.  Kuntoutuja-Nuuskuttimen vuoteen on sisältynyt uiskentelua Pielisessä ja Pyhäselässä, veri- ja tossujälkien imuttelua, hakumetsässä hillumista ja tokotreeneiksi naamioituja jumppaliikkeitä. Maailman rakkain luppakorva on saanut kuvitella treenaavansa ja mikä tärkeintä; saanut olla tärkeä pieni koira.

..."Rapsu viettää rakastetun kotikoiran eloa, hassuttelee agility- ja tokotreeneillä, huoltaa kirsuaan verijäljellä, seilaa uimapatjalla, ja jos Rapsu siedättyy allergioilleen, niin silloin Rapsu saattaa piipahtaa mejäkokeessa, mutta pääasiassa kunhan ollaan vaan ja hengaillaan." 

Kauaa ei kisakentiltä pysytti pois vaan tehtiin comeback ja palattiin agilitybaanoille keväällä, kun sinne teki niin mieli :) Kisailo palasi ja treeni-into sitäkin isompana, joskaan kovin montaa kisastarttia ei vuoden aikana vedetty, mutta ne vähäiset sitäkin paremmalla asenteella eli laatu korvasi määrän. Yhtiäkään tokotreenejä ei saatu aikaiseksi, mutta haku- ja jälkimetsissä vietettiin tovi jos toinenkin. Allergiat päästivät Rapsun myös mejäkokeisiin ja sieltä mukaan tarttui jälkivalion arvo, joten Rakastetun-Rapsun vuosi meni suorastaan yläkanttiin ;)

Ja sitten katseet tulevaan. Toivottavasti vuonna 2013...

...Nuusku pysyy terveenä. Koska olennainen osa terveyttä on mielenterveys, Nuuskun kanssa jotain pientä humpsutellaan, jotta Nuusku kokee olevansa vakavasti otettava koira eikä toimeton sohvatyyny. Tavoitteena on suunnata jälkimetsään, polskia luonnonvesissä ja seikkailla Jaamankaalla eksyneitä löytämässä. Vuosi 2013 tulee olemaan Nuusku 10 vuotta maailmaa ihastuttamassa -juhlavuosi, joten kunnioittakaamme tätä suuren suurta merkkitapahtumaa pitkin vuotta ja elokuussa pitäkäämme megabileet asiaankuuluvine prenikoineen.

...Rapsu jatkaa kaikissa maailman lajeissa humputteluaan ja agilitykisakentillä pyörähtelyä. Tavoitteena on pitää hauskaa nupit kaakossa, ei mitään sen kunnianhimoisempaa. Mennään samalla sykkeellä kuin tänäkin vuonna :)

...molemmat kokevat Suuren Mullistuksen. Ai minkä? Se selviää viikolla 3, siihen asti saatte jännittää.

tiistai 18. joulukuuta 2012

Pikkutreenit

Pakkanen paukkui, mutta ei liikaa, joten lähdettiin treeneihin. Koska paikalla ei ollut kuin kaksi koirakkoa, ei rakennettu koko treeniä vaan irrotettiin siitä pikkuruinen viiden esteen harjoitus, johon lisähaastetta toi eilisten alkeiskurssilaisten halliin ripottelemat namit. Koska Rapsun megakirsu ei ohittanut yhtään kentällä lojuvaa herkkua, treeni ei lähtenyt käyntiin ihan niin uljaasti kuin olisi voinut, mutta onneksi ahne pikkupossu innostui palkkana olevasta herkkukupistaan siinä määrin, että huomio herpaantui hetkellisesti siivoustöistä myös itse treeniin. Teemana oli irtoaminen ja mie hilluin tuolla puomin alapuolella. Homma eteni jopa siihen pisteeseen, että Rape haki innoissaan kertaakaan minuun katsomatta hypylle (3), joten olin tyytyväinen. Rapsumaisempaa olisi ollut katsoa minuun putken (2) jälkeen tai jäädä napostelemaan putken ja hyyn väliin kylvettyjä makupaloja, mutta saatiin kuin saatiinkin focus eteen. Puomi oli myös Rapsun puomiksi hyvä.


Nuusku on nykyään sataprosenttinen karhu, jääkarhua ei ole jäljellä enää yhtään. Jääkarhu-Nuusku nukkui vedossa; mitä kylmempi unipaikka, sitä paremmat unet, mitä tiuhemmin veto heilutteli karvoja, sitä sikeämmin uni vispasi tassuja. Jääkarhu-Nuusku oli karski ja asenne huusi "minä itse". Karhu-Nuusku nukkuu talviunta, käpertyy kahden peiton alle, tiukasti kerälle ihmisen polvitapeeseen, ehkä kirsu pilkistää peiton alta, mutta muuta ei näy. Vetoisassa paikassa Karhu-Nuusku ei nuku, vaan pitää olla lämmintä, mielellään peitto tai lämpöpatteri, minimivaatimuksena lattiatasosta koholla oleva peti. Karhu-Nuusku ei valita avusta, ei pahastu palvelusta ja delegoi. Siinä missä Jääkarhu-Nuusku eli täysillä hetkessä, Karhu-Nuusku voi jättää hommat ihan huoleti huomiseen.

maanantai 17. joulukuuta 2012

Viikonlopun himinät

Perjantaina Rapsutin pääsi liihottamaan Sari Vähäniityn koulutukseen. Olipa taasen hyvät treenit, vaan ainahan ne Sarilla on. Alla jotain sinnepäin ratapiirros:


Ei tehty mitään ihmeellisyyksiä vaan peruskuvioilla mentiin ja keskiössä oli ohjaajan rytmitys, se ikuinen murheenkryyni. Alussa kunnon keilaus takaakiertoon (2), tajutonta juoksemista, linjaus (7), pakkovalssijaakotus (9), vastakääntö jarrulla (11), pimeään kulmaan lähetys (14), puolivalssilla välistä (15-16), valssi (19) jarrulla liikkuen oikeaan suuntaan, poispäinkäännön ja sylkkärin sekamelska (21) ja loppu iloista juoksemista. Jostain syystä sain kehitettyä Rapella muuriongelman. Rapsu kovasti muurista ohi hönki ja suoritti muurin luotettavasti ainoastaan silloin, kun sain aivan törkeän etumatkan putkelle (4). Jos olin hypyltä (3) lähdössä yhtään myöhässä, kääntyi Rape putkesta (4) tullessaan minua kohti ja linjautui ohi muurin. Aivan käsittämätön ratkaisu, kun se muuri kuitenkin oli siinä kirsun edessä, mutta minkäspäs sille voi, jos toisesta tuntuu, että lähempänä olis parempi... Ysillä, yhdellätoista ja kahdellayhdellä minulla oli pahimmat rytmitysongelmat, mutta saatiin niihinkin onnisuneita toistoja. Ehkä joskus 25 vuoden päästä osaan rytmittää oikein, koska jo nyt tiedän missä ja miten kehoni pitäisi olla, mutta silti kädet ja jalat ja muu ruho tekee ihan omiaan, hilluu väärässä paikassa väärään aikaan. Luotan siihen, että jossain vaiheessa vartaloni kyllästyy kapinointiin ja tekee kiltisti niin kuin aion. Luotan väsytystaktiikkaan.

Nuusku pääsi reenilöihin seuraneidiksi. Hieman ajattelin sen kanssa väliajoilla viereisellä kentällä tokoa ottaa ja yritinkin, mutta viereisen kentän agility nosti Nupan kierrokset kaakkoon, että ei siitä oikein valmista tullut. Vähän jotain räpellettiin ja älyttiin lopettaa ajoissa. Lämmittely- ja jäähdyttelylenkit olivat onnistunein osuus :)

Viikonloppu on mennyt kavereiden kanssa lenkkeillessä. Lauantaina seurana lumisessa metsässä kahlaili Topi, Mörkö ja Viiru. Sunnuntaina edellisten lisäksi mukaan tulivat Zorro ja Elena. Oikein oli rattoisaa, vammainenkin jaksoi keulassa kahlata.

keskiviikko 12. joulukuuta 2012

Pursuava ilo ilmenee kiljuntana

Voi pientä Nuusku-koiraa miten onnelliseksi se eilen tuli, kun Rapsun treeneihin lähdön aikaan sanoin Nuuskulle, että Nuusku lähtee kanssa. Ilme oli epäuskoinen ja ilosta pahkahtuva, pieni koira pääsisi treeneihin! En kyllä raaskinut sanoa, että seuraneidin rooliin, koska Nuuskis suorastaan lensi autoon.

Perillä lämmittelylenkille lähti maailman onnellisin Nuusku Rapsun ja Akun kanssa, joista Nuusku kirmasi yli-innoissaan, jotta olisi varmasti hyvin hyvin lämpöinen eikä jäisi treenit nyt ainakaan sen takia väliin. Suureksi pettymyksekseen Nuuskutin päätyi unille autoon ja Rapsutin kävi treenaamassa. Mutta yhtä suurella tarmolla Nuusku lähti mukaan väliaikajäädyttelylenkille ja voi sentään mikä riemu syntyi, kun Rapsun seuraavan treenikierroksen jälkeen Nuusku pääsi kuin pääsikin halliin! Ei pysynyt kita ummessa, ei lopettanut häntä vispaamasta, tuli roihusi silmissä niin että minun pipo meinasi syttyä tuleen.

Pieni suuri treenikoira sai tokoilla hieman, perusasentoja, seuraamista ja kaukokäskyjä, ja sen jälkeen agiliitää! Se sai Nuuskun aivan hämilleen, "mitä ihmettä, saanko ihan oikeesti?" Joo, kyllä se sai mennä putkea, mutkallista ja suoraa. Ja sitten hieman vielä tokoa, vähän vielä niitä kaukoja. Ihan vähän vaan, sen verran, että Nuusku sai tuntea oman treenivuoronsa. Jäähdyttelylenkille lähdettäessä Nuusku oli tosin sitä mieltä, että olisi voinut treenata vielä lisää ja paljon, perinteiseen tapaan harasi hieman vastaan hallista poispäin mentäessä, jäi istuskelemaan paikoilleen muiden mennessä eteenpäin, mutta kyllä se sieltä lopulta nöyrtyi mukaan. Takaisinpäin tullessa Nuusku hamusi keulapaikkaa, häntä viuhui ja fiilis oli huipussaan, koska sitähän ei voi tietää, jos treenit vielä vaikka jatkuisivat. Hassu otus, nukkui illan kuin tukki.

Rapsusta oli oikein lystiä, kun Aku oli mukana. Akun kanssa leikkiminen on aivan parasta, koska Aku osaa leikkiä juuri niin kuin Rapsu tykkää: vähän hippaa, hillittyä painia ja lisää hippaa. Itse treeneissä Rapsutin oli aivan huikea! Olipas kivaa treenata, jotenkin kauhean hyvä fiilis. Alla jotain sinnepäin ratapiirros.


Alkuun (2) tein jonkun pakkovalssijaakotushöpöhöpön siten, että olin valmiina tuolla kakkosella ja Rapen piti hakea silti eka hyppy väliin, pidin rutkasi sivuttaisetäisyyttää aahan (4) ja pakkovalssasin hypylle (5), siitä kipitin kuin heikkopäinen itsetuhoiseen persjättöön (7-8), valssilla tuli tiukempi kääntö kuin persjätöllä (10-11), persjättö (14-15) ja saksalainen (15), koetin myös niistosokkaria (15), mutta persjättö ja saksalainen oli paljon kivempi, persjättö (17-18) vaikka hieman hirvitti jättää Rapsua itsekseen selän taakse keinulle (17), mutta hyvin pelitti, sitten taas joku semmoinen jaakotusvimpsutus (20) minkä rytmittäminen oli minulle kovin vaikeaa, hypyn leijeröinti putkeen (22) mennessä, ennakoiva valssi (23).

Oikein hienosti sujui kaikki niin kauan kun sain vain juosta, silloin oli helppoa olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan, mutta ne hetket, kun olisi pitänyt osata rytmittää, hieman odottaa ja taas liikkua, vaativat vielä hiomista, jos kauniisti sanotaan. Oma fiilis oli kyllä koko ajan hirmuisen hyvä, aina pitäisi olla Nuusku-maskotti mukana. On se vaan hyvääoloa levittävä otus :)

maanantai 10. joulukuuta 2012

Värjöttelijät

Itsenäisyyspäivän kisat jäivät väliin kovan pakkasen vuoksi. Sekä minun että Rapsun pakkasensietokyky on heikentynyt iän myötä ja koska Hapsulin tassuja palelsi aamu- ja päivälenkeillä, arvelin, että ei sillä lämmin kisapaikalla odotellessa tai lenkkeillessä tule olemaan. En luottanut siihen, että päästään radalle lämpimillä lihaksilla, joten jäätiin kotiin ja keksittiin uusia jumppaliikkeitä Nuuskulle, joita Rapelokin pääsi tekemään. Hitusen paljon harmitti, olisi ollut ekat kisat uudessa hallissa!

Sunnuntaina lenkkeiltiin oikein rattoisassa kuuden tollerin värikoodatussa porukassa. Nuusku & Rapsu oransseissa huomioliiveissään, Zorro & Elena keltaisissa huomioliiveissään ja Dori & Nessa pinkeissä huomioliiveissään. Hassun näköisiä olivat koko kuusikko, mutta hyvin erotti metsässä omien viiletyksen. Nuuskutin ei paljoa nuorisosta perustanut vaan haahuili omiaan, nuuskutteli ympäriinsä ja laukkaili keulaan tarvittaessa eli silloin, kun eteen tuli risteys, koska Nuuskulla oli vahva näkemys siitä mihin sitä ollaan menossa. Rapsukaan ei nuorison kanssa juuri intounut leikkimään, vähän spurttaili, mutta keskittyi enemmän omiin tutkimuksiinsa. Vanha ja hapan on tullut siitäkin ;)

keskiviikko 5. joulukuuta 2012

Nuusku reenaa, Nuusku on onnellinen!

Nuuskuttimen kotijumppiin on lisätty laatikkoon meno. Palmikkokorva on saanut ihan itse tarjota takajalkojen sullomista Risk-lautapelin kansilaatikkoon. Nuuskutin, jolle ei tosiaankaan ole naksuteltu pienestä pitäen, tajusi jutun juonen omasta mielestään välittömästi: Nuusku treenaa! Nuuskulla on räkä poskella! Nuusku tarjoaa kaikki tokoliikkeet, jotta naksutin laulaisi! Nuusku on onnellinen! Kun koko tokoliikearsenaali oli käyty läpi, joutui Nuusku puolisekuntia miettimään, että mitähän se Heidi oikein tahtoo, kun mikään ei kelpaa ja mieleen muistui kosketusalustatreenit, joten eikun etutassua lootaan :) Siitä se sitten lähti, pian siellä oli kaksi etutassua, yksi takatassu ja kaksi takatassua. Seuraavaksi voisi koettaa kaikkia tassuja yhtä aikaa, tiedä häntä meneekö liian akrobaattiseksi vammaiselle. Rapsu ei toki jäänyt kämppistä pahemmaksi vaan pääsi sekin tekemään takapäänkäyttötreeniä ja hyvin se meni silläkin, joskin onnistuin ehdollistamaan Rapsun ensin kiertelemään laatikkoa kuin pantteri ja vasta sitten laittamaan tassua sisään. Ilmeisesti Rapsu oli vähän tarkempi naksautuksen ajoituksen kanssa, Nuuskullehan mikään ei ole niin nöpönuukaa :)

Eilen käytiin agilityn viikkotreeneissä, alla Kaisalta pöllitty treenipiirros.


Heti alkuun homma hajosi siihen, että Rape painui aalle putken (3) sijaan. Sinänsä hassua, kun aiemmin minulla on ollut vaikeuksia saada sitä kontaktille eikä putkeen, mutta nyt puhalsivat toiset tuulet. Koska minun piti varmistella putkeen menoa, ei minulla ollut mitään jakoja ohjata Rapea nelosen takaakiertoon (hyppy oli hieman enemmän oikealla kuin kuvassa) saatikka tehdä putken ja hypyn (4) väliin persjättöä. Otin siis alun siten, että olin putken (3) vieressä ja vedin Rapsun sinne ja viipotin ohjaamaan hypylle (4). Siihen saatiin ensin hyviä toistoja, joihin olisi varmaan pitänyt lopettaa, koska pian sekin homma alkoi hajoamaan. Nooh, tietääpähän, että tuotakin pitää treenata. Välistävedossa (8-9) hieman hätiköin ja sain Rapsun kääntymään ennen kasia ja kun yritin olla hätiköimättä, en ohjannut vaan oletin ja sain Rapsun menemään ysin väärältä puolen. Mutta hyvällä ohjauksella kohta onnistui, yllätys yllätys ;) Kepit R aloitti joka kerta hyvin, se lämmitti mieltä. Alussa olin hieman hidas saksalaisessa (15), mutta saatuani hieman asennetta tuli siihen oivia toistoja. Puomi oli hidas, tosin se oli pakkasesta liukas ja Rapsu nyt on aina varovainen. Niisto (21) oli aivan hakusessa, olin yhtäaikaa sekä hätäinen että hidas, ja noista yrityksistä olisi tuomittu varmaan kielto jokaisesta. Treenissä oli hyviä pätkiä, mutta enemmän taisi olla niitä vähemmän hyviä. Jotenkin ei lähtenyt sujumaan. Jospa huomenna menisi ohjaajalla paremmin tai ainakin reippaammalla asenteella.

sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Jäi vielä hiottavaa

Lähdettiin melkoisen punaisella porukalla torstaina hallille treenaamaan. Miulla oli tarkoitus hioa Rapsun kontakteja, lähtöjä ja keppikulmia. Kontaktit olivat hyvät kuten aina silloin, kun niitä asiakseen treenataan eli niissä ei ollut mitään treenaamista, mutta katsotaanpa vaan torstaina, niin Rape ei ole omasta mielestään ikinä koskaan ennen kontaktiesteitä nähnytkään tai ainakaan ei olla samalla kartalla sen suhteen mitä niillä pitäisi tehdä.

Lähdöt olivat ihan kehnoja ja niihin saatiin hyvää treeniä. Kentällä oli koiria, joiden kanssa Rapsu ei tavallisesti treenaa ja sen huomasi. Jos vieras koira oli Rapsun selän takana, oli Rapsulla hieman vaikeuksia jäädä istumaan, mieluummin Rapsu viipottaisi miun luo. Hyvin sain vahvistettua tähän paikallaolemista. Myös kiihkeän vauhtirallin jälkeen lähdöt olivat vaikeita ja niihinkin saatiin hyviä toistoja. Malttoi se, mutta ei ne kyllä pommin varmoilta tuntuneet. Aika hazardit. Mutta hyvin pääsin kuitenkin treenaamaan kisatunnelmaa, eli vieraita Rapsun lähellä ja kierrokset kaakossa, ja vahvistamaan onnistumisia.

Keppikulmatreeni sai aikaan masennusta. Suljetut kulmat olivat oikein jees, mutta avokulmista Rape veti aina toiseen väliin. En ollut itse kepeillä päinkään vaan jäin taakse, jotta Rape joutuisi itse hakemaan oikeaa väliä eikä yrittäisi lukea minua, mutta eipä sillä ollut minkäänlaista mielikuvaa siitä mistä välistä sisään mennään. Aivan käsittämätöntä räpellystä. Hyvin se paineli avokulmista sisään, kun helpotin, mutta ilman apuja vaikeat avokulmat olivat liian vaikeita.

Huoh. Ikinä koskaan ei kannata mennä treenaamaan kuin yhtä hankalaa asiaa kerrallaan ja sen tasapainoksi pitäisi ottaa ainoastaan helppoja treeninkohteita, juttuja, joita tarvitsee vain ylläpitää. Nyt treenattiin vaan vaikeita juttuja ja kolmas vaikea teema oli jo ihan liikaa, ilmeisesti Rapen paukut menivät kontakteihin ja lähtöihin keskittymiseen. Hauskuutta pujotteluun toi kuitenkin testi miten Rapsu pujottelee mutkalla olevat kepit ja hienosti meni :)

Nuuskutin voi mainiosti. Lumiset kelit inspiroivat Unskia ja aamulenkitkin venähtävät tunnin mittaisiksi, koska Nuuskun mielestä lumisessa metsässä ja pelloilla nyt on vaan niin kiva viipottaa. Nuuskuhan ei tunnetusti ole aamukoira, vaan yleensä tykkää aamuisin ainoastaan piipahtaa pikaisesti tarpeilla, imuroida aamuruuat kuonoon ja painua takaisin kauneusunille. Talvisin Nuusku kuitenkin herää eloon, talvisin aamulenkki on koiraa :)

torstai 29. marraskuuta 2012

Ohjausta sieltä jostain

Tiistai-illan treenissä teemana olivat persjätöt. Suuri inhokkini, mutta eipähän se silti tarkoita sitä, ettenkö voisi niitä opetella tekemään. Ja kuten Ira totesikin, olen aikaisemmin inhonnut myös saksalaisia, mutta nyt ne on vallan hauskoja, kun on jotain tuntumaa niiden tekemiseen. Yritin siis tsemppautua siitä vaikka aika vaikeaa oli, kun olin niin kehno. Persjätöissä pitää osata ajoittaa ja liikkua enkä osaa kumpakaan.


Alkuun viimeisimmän Jänesniemen sunnuntain treenin tapaan lähetys hypylle (1) niin, että olin jo seuraavan hypyn (2) takana. Hyvin toimi, toki varmistin sen jättämällä Rapsun niin viistoon kuin vain pystyi ja kiertämällä itse kakkoselle ykkösen takaa, jotta Rapen huomio kiinnittyisi ensimmäiseen hyppyyn. Hirveän hankala oli Hapsun irrota takaakiertoon (4) niin, että olisin ehtinyt persjättöön (5-6) ilman tapaturmavaaraa. Takaakiertoon irtoamisen vaikeus johtui omasta kökköydestäni, rintamasuunta ei pysynyt tarpeeksi kauaa ohjaamassa vaan hätiköin jatkuvasti, joten Rapsu ei lukinnut takaakiertoa vaan teki niinkuin tahtomattani näytin. Jotta sain sen onnistumaan, jouduin hyydyttämään oman liikkeeni, kun en pystynyt ohjaamaan ja liikkumaan yhtäaikaa. Tunsin olevani umpisurkea tampiopalikka. Rapsu on kuitenkin mahdollista irrottaa takaakiertoon kaukaa, mutta jostain syystä sabotoin jokaisen irrotusyrityksen tekemällä takaakierroista jotain ihan muuta kuin takaakiertoja. Jouduin siis varmistelemaan nelosella ja varmistelu johti ohjausvaihtoehtojen vähenemiseen jatkotilanteessa. Tein siis poispäinkäännön (6), koska en muuhun ehtinyt ja siitä pystyin irrottamaan Rapsun seuraavaan takaakiertoon (7), jonne Rapesta oli huomattavasti mukavampi lähteä kuin aiempaan.

Väänsin persjätön välille 10-11 vaikka se tuntui aivan kamalalta. En yhtään tykkää juosta näkemättä koiraa, vaikka tiedostan toki, että jos ne persjätöt osaa ajoittaa, niin on se varmaan ihan kivaa. Mutta ei se minusta tällä hetkellä ole yhtään kivaa tai luotettavaa, lähinnä hirvittävää arpapeliä. Yllätin itseni ajattelemasta, että tuohon kohtaan olisi ollut paljon kivempi tehdä poispäinkääntö yhdelletoista. Hassua, olen inhonnut niitäkin, mutta kyllä ne nyt persjätöt voittaa! Muistutin kuitenkin itselleni, että tämän treenikauden tarkoitus on oppia nostamaan inhokit tykättävien ohjausvalintojen tasolle, joten persjätöllä mentiin. Jossain toistossa tosin tapahtui se mitä olen ajatellutkin, että Rapsun kanssa helposti käy, kun persjättö aloitetaan nykyaikaiseen tyyliin tosi aikaisin: Rapsu luki sen pakkovalssiohjaukseksi ja tuli kympin toiselle puolen.  Aikamoista räpellystähän se ajoitus oli, mutta tuli siihen jotain onnistumisiakin.

Yhden persjätön tekeminen oli ihan kivaa (12-13), heitto (14) sai Rapsun sinkoamaan aika kauas ja se tuli jopa renkaasta ohi, joten siihen piti ottaa linjausta ja vastakkaista hieman mukaan, pakkovalssi (16) ja valssi (16-17) käänsi hyvin, poispäinkääntö (18) sai Rapsun aloittamaan kepit oikein silloin kun annoin sen aloittaa rauhassa, persjättö (20-21) ei ahdistanut, niistosokkari (21) tuntui omalta, hieman linjausta (22) ja heitto hypylle (23) hyppy 21 leijeröiden ja loppuun yksi kesto inhokkini eli takaaleikkaus (25). Vaihtoehtoisesti testasin myös versiota persjättö (15-16) ja niisto (16) mikä tuntui myös mukavalta, joskin R meinasi tulla persjätössä jaloille.

Meinasin kirjoittaa, että siihen, että tekisin persjättöjä kisaradoilla muulloin kuin Rapsun ollessa putkessa menee varmaan miljoona vuotta, kunnes tajusin, että taisin uhota ohjaavani mukavuusalueen ulkopuolella ensi viikon kisoissa. Entäs jos mie nyt ylistänkin persjätöt kauheen kivoiksi ja saksalaisia rakastan, sylkkärit ja poispäinkäännöt on niin lähellä sydäntä takaaleikkauksista nyt puhumattakaan, niin saanko mie sit ohjata valsseilla, kun niitä inhoon tosi paljon? Jep.

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Kadonneen sorkan metsästys

Rapsulla on tekeillä ilmoitus "Vaihdetaan ohjaaja"-palstalle, ja kirjoituksen keskeisenä sisältönä on toive saada ohjaaja, joka ei telo itseään jatkuvasti telakalle ja haittaa siten koiransa harrastuksia. Suuret suunnitelmat agilityn omatoimisista tekniikkatreeneistä ja nautinto viikottaisista ohjatuista treeneistä tältä viikolta kariutuivat, mutta onneksi ohjaaja sai popsittua itsenä pillereillä siihen jamaan, että lenkkeilyn lisäksi hupsuttimet pääsivät jälkimetsään.

Käytiin eilen Elli-Marin kanssa jäljet vetämässä. Hain treeneihin haastetta jättämällä alkumakaukset pois tavoitteena jäljenalun itsenäinen etsiminen. Jos uudet sääntömuutosehdotukset menevät läpi ja jos joskus vielä kokeisiin mennään, niin ollaanpahan iskussa! Virkistystä treeneihin halajin verettämällä jäljet tiputtelemalla jäljelle veritippoja pullosta perinteisellä sienellä vetämisen sijaan. Piristävää! Poikkeavalla veretyksellä tutkailin, että jos kirsun edessä ei lemahda sateenlevittämä suunnaton verivaltatie, niin työskenteleekö luppakorva eri tavalla? Ajatuksena hirvittävän nerokas, mutta käytännöntoteutus minulla hieman ontui, kun siinä vaiheessa, kun Unskin ja Hapen jälkiä lähdettiin vetämään, niin alkoi jo hämärtää, olla suorastaa pimeä, enkä siis nähnyt minkä verran verta pullosta lorottelen. Ei ollut helppoa pimessä läträäminen. Sen vuoksi verimäärän kontrollointi ei sujunut suunnitellusti ja molemmilla jäljillä kaadot tulivat liian nopeasti viimeisen kulman jälkeen, kun veri ei riittänyt ihan niin pitkälle kuin kuvittelin. Mutta ensi kertaa varten suunnitelma on jo päivitetty: jälkienteko VALOISAAN aikaan ja tiputteluputeliksikin sain Elli-Marilta hoitoainepurkkiani näpsäkämmän salaatinkastiketörpön. Kyllä nyt kelpaa!

Tänä aamuna hurautettiin jäljestämään. Nuuskuttimen jälki oli L-kirjaimen muotoinen, ilman alkumakausta, ilman välimakauksia, yksi makaukseton kulma ja liian lähellä kulmaa kaatona hirvensorkka ja aamupala. Unski oli tosi etevä, haki hienosti jäljen alun ja eteni uskollisesti jäljen päällä. Kulmassa Nuuskis rupesi rengastamaan katkoa, mutta päätyi lopulta etevänä kaadolle. Tykkäsin Nuuskun työskentelystä, se oli hyvävauhtista ja koko ajan etenevää, määrätietoista ja vallan pätevää. Seuraavalla jäljellä jatkan tiputtelujäljentekoa Nuuskulle, koska se oli selkeästi piristävää myös Nuuskusta, ei ollut liian helppoa, mutta ei myöskään liian vaikeaa vaan juuri sopivasti inspiroivaa. Seuraava jälki voi myös olla pidempi, ihan kolmen suoran jälki.

Rapsun jäljestä tuli kolmen suoran muotoinen, ilman alkumakausta, kaksi makauksetonta kulmaa, yksi makuu keskimmäisellä suoralla ja liian lähellä viimeistä kulmaa kaatona hirvensorkka ja aamupala. Olin aivan ällikällä lyöty alussa, koska Rapsu lähti maltillisesti liikkeelle (siis maltillisesti Rapsuksi), ei mitään kaahotusta eikä ylikiihkoilua vaan innokasta ja täsmällistä toimintaa. Rapsu antoi vaikutelman itsehillinnän omaavasta koirasta. Hassua! Rapsu etsi aloituksen hyvin, joskin nuuskutteli hieman kummissaan, että missä se eka makuu on, mutta kun sitä ei ollut, niin tuumasi, että annetaan palaa, kun tässä näitä jälkimerkkejäkin selkeästi roikkuu, niin kai jälki sitten alkoi jo ja saa mennä. Rapsu puski jäljen päällä kuin juna kiskoilla mitä se ei ole tehnyt ensimmäisellä suoralla millään jäljellä ikinä koskaan. Ei ollut jälkeäkään ylikierroksisesta kaahotuksesta ja jäljen molemminpuolisesta tarkastelusta. Molemmat kulmat Rapsu rengasti, toisella kulmalla otti häiriötä liian lähellä olevasta sorkasta. Erinomaisen tyytyväinen olin, joskin kulmat vaativat treeniä, positiivisesti yllättynyt maltillisesta suorituksesta ja myös Rapsun seuraava jälki tehdään pisaratekniikalla.

Jälkipuuhien jälkeen lähdettiin vielä Josin kanssa rentoutumaan metsälenkille, oikein oli hyvät hippaset porukan nuorisolla.

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Oh my, she can fly!

Nuuskutin on hirmuisen notkea, joustava ja voimissaan. Parhaiten selkälihasten rentous näkyy rehvakkaassa mättäiden potkimisessa ja rennossa ravissa. Nuuskun laukasta lihaskireyttä on aika hankala arvoida, koska laukkaaminen on jäänyt hieman pupumaiseksi. Koska senioritypy puhkuu elinvoimaa, on metsiä koluttu. Kelit ovat olleet maastoiluun suotuisat, ei ole ollut liukasta eikä liian märkää. Hyvin on tassut pitänyt kovemmassakin menossa. Viikolla tehdyllä Hattusaaren reissulla Nuuskulla meni ehkä hieman turhan lujaa, otus veteli hirvenjäljillä aikamoista kyytiä ja kävi välillä vaan hulmauttamassa korvakarvojaan näköpiirissä, mutta minkäänlaista rasittumissa luppakorvassa ei näkynyt jälkeenpäin. Oikein hienoa! Tälle viikonlopulle meillä oli suunnitelmissa kokopäiväretki Zorron ja Elenan kanssa, mutta molempien kaksijalkaisten sairastumiset sotkivat toteuttamisen. Toivottavasti kelit jatkuisivat retkeilykelpoisina, että päästäisiin vielä tänä syksynä (vai onko tämä jo talvea, mihin raja vedetään?) porukalla kärventämään viiksikarvoja nuotiossa. Onneksi tänään iltapäivällä on luvassa metsälenkkiä Topsukan seurassa.

Koko viikon (tai rehellisesti sanoen ainakin jo kaksi viikkoa) olen hinkunut Rapsun kanssa kahdestaan hallille reenaamaan meille hankalia tekniikoita (saksalaisia, poispäinkääntöjä ja irtoamista), mutta ensin tuppasi ohjaajalle kiirettä, sitten flunssaa ja kiirettä ja siihen päälle vielä yrjötautia. Mutta tänä aamuna tuntui siltä, että peruskalsareiden tilalla oli teräsnaisen asu, joten lähdettiin hallille hillumaan.


Ensin hinkkailtiin saksalaista Jänesniemen ohjeilla vihreällä 1-5 kuviolla. Tai aivan ensin ihan vaan yhdellä hypyllä. Koitin siihen vallan alkeintyyliin palkan tiputusta maahan, kun olin laskeutumispaikan näyttänyt, mutta se sotki minun ohjausta ja Rapsukaan oikein tajunnut koko palkkaa, joten siirryin palkkaamaan sen valmiista suorituksesta. Sopii minulle paremmin, kun ei tarvitse ajatella ja liikkua yhtäaikaa, ja Rapsulle paremmin, kun lelu liikkui eikä möllöttänyt maassa. Muutamalla toistolla Rape rupesi kestämään vastaantulevaa liikettäni ja suoritti hypyn tunnollisesti vaikka varmasti olisikin halunnut juosta täysillä mukaani riehumaan. Voi sitä etumatkan iloa minkä onnistuin saamaan! Vaikka tuossa treenissä tein kaksi sakua niin, että niiden välissä oli putki, oli rytmitys minulle heti vaikeampaa, kun niitä piti tehdä samaan hengenvetoon enemmän kuin yksi sen sijaan, että olisin saanut latautua henkisesti välillä. Voin vaan kuvitella mitä se olisi ollut, jos olisin tehnyt pelkkiä saksalaisia kunnon sarjana. Olisin varmasti kuollut. Senpä vuoksi suunnittelin kotiin huristellessani aivan hirvittävän saksalaistreenin, jossa kumuloituu ajoitusvirheet eikä viimeisistä sakuista tule yhtään mitään, jos ei tee niitä alusta alkaen niin rohkeasti kuin on tarkoitus. Tuskin maltan odottaa ensi viikkoon!

Seuraavaksi treenattiin poispäinkäännöstä keppilöille, vihreät 5-7. Ekalla kerralla Raipe sujahti putkeen, mutta seuraavat toistot olivatkin sitten hyviä, kun virheen seurauksena tajusin miten minun tuli liikkumiseni ajoittaa.

Sittenpä siirryttiin päätreeniin, punaiset pallerot 1-13, jossa en sallinut itselleni mukavuusalueella oleilua vaan ohjauksina olivat saksalainen (2), poispäinkäännöt (4, 13) ja ihan vaan irroittava viskely (7, 10-12, en saanut mennä ristikoidulle alueelle). Pieni elukka toimi kuin unelma, aivan huikea! Myös minä oli hyvä ja osoitin hirvittävää nerokkuutta kakkosesteellä oivaltamalla taas lisää omasta sijainnistani takaakiertoon keilauksessa, voi jestas sentään, että pelitti! Poispäinkääntö (4) vaati enemmen ajatusta ajoituksen kanssa, vaikka joka kerta Rapsutin hypylle meni, mutta se, että käännös oli tiukkaa Rapsua vaati ajoituksen juuri eikä melkein, hieman heikommalla ajoituksella käännös oli peruskoiraa. Aivan ällistynyt olin siitä, että Rape lähti kauko-ohjauksella takaakiertoon (10), ei kertaakaan virhettä tai epäröintiä eikä Rape tullut myöskään kertaakaan hypyn 11 ohi vaan aktiivisesti haki sen. Keppien aloitus poispäinkäännöksellä oli megakaunis. Aivan fiiliksissä, kertakaikkiaan. Rapsu oli niin hauska!  Agility on niin kivaa! Mie olin hyvä! Jee!

tiistai 13. marraskuuta 2012

Epämukavuusalueella on mukavaa

Hirveen hyvin meni illan treenit, jos ottaa huomioon, että flunssa on rieponut ihmistä reilun viikon ja stressikin ahdistanut niin, että yhdistettynä aamiaisena, lounaana ja päivällisenä oli kurkkupastillit. No join myös glögin, josta söin rusinat ja mantelit. Viime aikoina sohvaa koristanut Rapsutin puhkui tarmoa, joten pitihän sitä käydä urheilemassa. Alla jotakuinkinnoinniinkuehkä ratapiirros.


Sen verran oli kuitenkin älyä päässä, tai sitten fyysisesti vaan niin paha olla, että mentiin rata pikkuruisissa osissa, jotta ei kuolema yllätä. Ensin tehtiin 1-4 sillä viisiin, että tempaisin kolmoselle päällejuoksupersjätön eli lörpön saksalaisen. Hirveän hyvin toimi elukka ja ohjaus tuntui kovin omalta. Vaihtoehtona kelloteltiin myös kolmoselle pakkovalssi ja haasteena siihen miun möllötys valmiina kolmossiivekkeellä ja Rapselin piti silti irrota kakkoselle. Mussukalla ei ollut mitään ongelmia, hyvin sinkosi ja tuli ja kulki ja oli jopa nopempi kuin wannabesaksalaisella.

Oli niin hauskaa, että tautikin unohtui, joten tuli laitettua enempi esteitä peräkkäin ja huitaistiin siitä puomille saakka. Ira laittoi minut (hyvästä syystä) hiomaan niistosokkareita (6, 9) ja käyttämään putkijarrutusta (7). Rape kääntyi putkelta tosi hyvin, kun jarrutin. Jarru on opeteltu aikapäiviä sitten, mutta jotenkin en ikinä muista sitä käyttää, mutta onneksi ohjauksen unholaan vajoaminen ei Rapsua haitannut vaan Rapeli ajeli kuin polkupyörällä. Niistosokkariloihinkin sain kohtuullista ajoitusta, mutta myöhässähän mie aina olen, jään hypylle hillumaan vaikka pitäisi jo mennä. Siksi niitä välttelen, kun niissä pitää osata ajoittaa, toisin kuin sydämessäni majaa pitävässä palikkaohjauksessa.

Toisella pätkällä jatkettiin puomilta rata loppuun. Rapsutin kalisutteli rimaa (13), kun niistosokuri oli tökerö, mutta saatuani ajoitusta paremmaksi, ei kuulunut kolinoita. Linjauksella (14) tirppana tuli tiukasti ja kivasti sinkosi putkeen (16), mutta sitten alkoi isoin ongelma. Kuvittelin, että tuommoisia puomin leijeröintejä on treenattu paljonkin, mutta sitten tajusin, että eipä ollakaan ikinä. Aina noissa treeneissä putki on syöttänyt suoraan seuraavalle hypylle, mutta nytpä putki syötti suoraan hypyn ja puomin väliin, josta siinsi silmiin väärä hyppy (18). Rapsulihan porhalsi esteiden välistä minkä ehti eikä sillä ollut minkään valtakunnan ajatusta siitä, että se voisi poistua linjalta poimimaan hypyn (17). Helpotettiin hieman ja muutettiin putkikulmaa, jo rupesi hyppy löytymään, mutta haasteellista oli. Saatiin myös jokunen onnistuminen lopulta originaalilla putken asennollakin, mutta pitää treenata noita ja myös sitä, että rataantutustumisessa ohjaaja katsoo mihin esteet koiran vie eikä vaan oleta, että sinne minne aina ennenkin. Ennakoiva valssi (20) käänsi kauniisti ja loppuun opeteltiin sylkkäriä (22) mikä sujui kohtuullisen hyvin vaikka ei niitä koskaan tehdäkään.

Kylläpäs tykkäsin ja tuntui hyvältä. Mukavuusalueelta poistuminen on tuonut ihan uutta fiilistä treenaamiseen! Treenin jälkeen aivotoiminta lakkasi sitten kokonaan ja lähdin ajamaan takaovi auki. Onneksi Rapsulla oli turvavyöt, joten se ei tippunut kyydistä. Ajomatkalla tajusin unohtaneeni lapaset auton katolle, joten piti huristella takaisin etsimään. Onneksi löytyivät, olisivat olleet liian lämpimät hukattavaksi. Kotona illan riehuminen sitten kostautui ja kylmettynyt koipi kramppasi niin pahasti, että lohikäärmesalvaa sai levitellä silmät kyynelissä, mutta toisaalta lähtipähän hallin pölyt silmistä.

maanantai 5. marraskuuta 2012

Tavoitteena hyllyputki!

Vuoden paras harrastusviikonloppu on se viikonloppu, jolloin Jänesniemen Elina saapuu Joensuuhun kouluttamaan. Tästä ilosta nautittiin jälleen viime viikonloppuna ja olipa huikeaa. Paljon oppia, onnistumisia, ajateltavaa ja treenattavaa.

Lauantaina lähdin haastaamaan itseäni heti radan alussa vaikka riskinä oli, että ei päästäisi koko treenissä kolmatta estettä pidemmälle. Koska kyseessä ei ollut kisamainen treeni, tavoitteenani ei ollut vetää mahdollisimman monta estettä onnistuneesti peräkkäin osatulla tavalla vaan halusin opetella niitä juttuja mitä ei osata, kohdata meille haasteellisimpia ohjausvaihtoehtoja Suomen parhaan kouluttajan silmien alla ja kehittyä ohjaajana. Asetin siis ihan pienet tavoitteet ;) Alla on jotakin sinnepäin ratapiirros.



Varmaakin varmemman pakkovalssin, jonka olisin kisatilanteessa valinnut, sijaan lähdin saksalaisella (3) liikkeelle. Koin sen meille haasteellisimmaksi ohjausvaihtoehdoksi tuohon kohtaan, ja hyvä, että valitsin sakun, koska nyt oikeasti ymmärsin kuinka saksalainen tulee rytmittää, kuinka ohjaus ylläpidetään ja miksi tämä kaikki tehdään juuri näin. Elinalla on taito selittää asiat niin, että minäkin ymmärrän oleellisen ytimiä myöten. Enää saku ei tunnu turhalta ja pelottavan riskaabelilta ohjausvaihtoehdolta, jossa on hirveä kiire ja koira katoaa. Oikein rytmitettynä ja ohjattuna käytännössä näen koiran koko ajan ja saan hirvittävän etumatkan, joten saksalaisesta tuli kelpo työkalu, jotain vallan muuta kuin kauhistuttavan hätiköity takaakierto ja persjättö. Tosin siihen menee vielä aikaa, että osaan sen oikein vetää ja pitänee Rapsunkin hieman opetella lukemaan kohti etenemistäni laskeutumispaikkaa osoittaessani, mutta kylläpä innostuin, mieleni suorastaan halajaa Schwarzwaldiin.

Peruspyörityksessä (5), vekatussa puolivalssissa (6), persjätössä (8-9) ja linjaavassa valssissa (9) ei ollut viilattavaa eikä noihin kohtiin ollut myöskään mitään uudistusmielistä vaihtoehtoa. Mutta sitten: mie leijeröin (10-11). Kyllä vain. Hirveän hienosti kirmasin putken toiselta puolen  pakkovalssiin (11). Leijeröinti tuommoisessa kohdassa toimii Rapsulle kuin pulla Heidille; edetään ahneesti kohti päämäärää. Opettelin myös twistin (12-13), Rapsu tulee niin hyvin ohjaukseen, että miun ei tartte kuulemma viedä twistiä loppuun saakka vaan hymypatsastytölle riittää twistihkö. Twisti tuntui ajatuksena pelottavalta ja ahtaalta, mutta toimi hyvin, kun liikuin ajoissa pois alta ahtauttamasta tilaa. Jos aikaa olisi riittänyt, olisin opetellut tuolle pätkälle saksalaisen (12), poispäinkäännön (14) ja leijeröinnin (15-16) mitä rataantutustumisessa Elinan kanssa opettelin, mutta jotenkin juoksin twistiin (näistä pitäisi kyllä päästä pois, pitäisi pystyä päätymään sinne minne on menossa...) ja luonnollisesti treenattiin se kuntoon eikä lopussa aikaa jäänyt vaihtoehtoon, joten se pitää opetella itsenäisesti. Toisaalta twistikin oli ohjaus, jota en ole koskaan käyttänyt, ehkä kerran kokeillut, joten tuli senkin opettelu tarpeeseen ja sunnuntaina työnalla olivat poispäinkäännöt, joten hirveää menetystä ei liene tullut.

Loppuradassa ei ollut ihmeempiä, persjättö (15-16), vekki (17), persjättö (18-19), vekki ja valssi (21). Uutuutena leiskautin vähemmän harrastamani flipin (23-24), tosin olin sitä tehdesäni kaikkea muuta kuin pätevä ja näytin kuulemma enemmän sekopäiseltä ja hallinnasta menetetyltä lentokoneelta kuin agilityohjaajalta. Rapellahan toimii tuommoisissa tilanteissa vekkaus, mutta tämä oli hyvä tilaisuus opetella flipin rytmitystä mikä osoittautuikin käytännössä vaikeammaksi kuin teoriassa, mutta toimi se, vaikka olikin minun vetämänä aika säälittävä versio, enempi floppi kuin flippi. Loppuun vielä päällejuoksut (25, 27) ja ennakoiva valssi (29) melkoisen hyytyneillä jaloilla.

Sunnuntaina jatkoin mukavuusalueelta poistumista palikkaohjauksen sijaan. Alla sinnepäin ratapiirros.


Alkuun otin valmiina paikallaan möllöttävän pakkovalssin (2), koska se oli tuossa kohdassa lukuisista vaihtoehdoista meille se vaikein vaihtoehto. Rapsun oli hankala hakea hyppyä (1), koska vaihtoehtona oli hypyn ohi suoraan luokseni juokseminen. Lähdettiin alkeiskurssitasolta liikkeelle ja hämmästyin miten se ei harmittanyt minua yhtään. Hirvittävä henkinen kasvu on tapahtunut ihmisessä, jos jumiutuminen heti ekalle hypylle tuntuu siltä, että ok, tämä opetellaan ensin hyvin ja tehdään sitten nuo 37 muuta estettä, jos ehditään. Menihän siinä tovi, että Rapsu siirsi katseensa hyppyyn (1) eikä kakkosesteen luona nököttävään minuun, mutta saatiin onnistumisia. Tuommoisia pitäisi vahvistaa vaikka en niitä koskaan kisoissa tekisikään, ihan vaan sen takia, että Rapsu saisi enemmän itse- ja suoritusvarmuutta. Olisihan tuo kohta ollut selvitettävissä monella muullakin tavalla, mutta se itsensä haastaminen, siitä lähdettiin. Siispä pakkovalssi (2), valssi (2-3), vekki (4), niisto (7), vedolla haltuun ja heitto hypylle (9), putkiin heittelyä, poispäinkääntö (12), päällejuoksu (13), poispäinkääntö (14), persjättö (15-16), valssia (22), pakkovalssi (24), päällejuoksu (27), pakkovalssi (30).  Koko treenissä hankaluutena oli rytmitys, suuri heikkouteni. Välillä piti kirmata keulassa tossut vipattaen ja välillä taas oli aikaa, jolloin piti osata hakea koiraa putkilta jne. Poispäinkäännöissä kaikista vaikeinta oli tilan antaminen ja käännön ajoitus. Suureksi yllätyksekseni Rapsuttimella poispäinkäännöt toimivat tosi hyvin vaikka en ole niitä sen kanssa juurikaan viljellyt, ainoastaan silloin kun kouluttajat ovat pakottaneet.

Elina totesikin, että minä osaan teknisesti eri ohjausvaihtoehdot ja Rapsu lukee ohjausta hyvin, mutta en vain uskalla vaihtoehtoja käyttää vaan perustan ohjaukseni ajatukselle "tehdään niinkuin aina ennenkin" ja jumitan Rapsun kanssa tasolle, josta voisin päästä eteenpäin, jos vain haluaisin ottaa riskejä ja kehittyä. Olen kuullut tämän aika monta kertaa, mutta yllätyksekseni olen nyt valmis kuuntelemaan ja ottamaan sen riskin. Pikkuhiljaa olen siis päässyt pisteeseen, että haluan tehdä sen mihin minua on kannustettu jo pidemman aikaa: olen samaa mieltä Elinan (ja Katjan ja Iran ja lukuisien muiden minua kouluttaneiden) kanssa siitä, että edetäkseni ohjaajana, minun on poistuttava mukavuusalueelta ja tehtävä rohkeita riskivalintoja myös kisoissa. Aluksi virheitä tulee ropisemaan ja hyllyputkesta muodostuu kilometrien mittainen, mutta lopputuloksena on entistä laajempi mukavuusalue ja mikä parasta: kehittyminen ohjaajana. Aika säälittävää kirjoittaa moinen itsestäänselvyys suurena oivalluksena, mutta näillä säälittävyysasteilla liikutaan ;) Joten julkisesti nyt lupaan ja vannon (toivottavasti lukijat ovat hyytyneet jo aiempiin kappaleisiin), että seuraavissa kisoissa, todennäköisesti itsenäisyyspäivänä, ohjausvalintani tulevat olemaan kumouksellisia! Valitsen vaihtoehdot, joista ensimmäisenä tulee mieleen "hui, eihän tuommoisia riskejä voi ottaa, hullu nainen!". Tavoitteena on siis hyllyttää asenteella ;)

Pähkinänkuoressa: vaikka Rapsu on lähellä työskentelyä rakastava pieni hempukka, on paikkoja, joissa tilan antaminen saa Rapsun liikkumaan nopeammin ja varmemmin. Rapsun pitää aina nähdä se este, jolle se on menossa (hirveä yllätys ;)), joten poispäinkäännöt ovat paikoin vekkaamista parempia vaihtoehtoja, koska poispäinkäännöissä näkymä esteelle on koko ajan esteetön eikä tunari ohjaaja voi liikkua koiran silmien eteen. Rapsu irtoaa esteille, kun vain annan sen lähteä ajoissa ja minun kannattaa valita rohkeat ohjaajalle etumatkaa antavat ohjausvaihtoehdot, jolloin Rape tulee tunnollisesti perässä housukarvat liekeissä. Rapelo ei lähde sooloilemaan ilman lupaa, mutta sillä on kuitenkin itsevarmuutta sen verran paljon, että se irtoaa, kunhan vain tietää ajoissa, että minne. Sille voi antaa siimaa, sen saa kyllä kelattua takaisin.

perjantai 2. marraskuuta 2012

Lunta! Jäätä! Ruokaa!

Ensilumi sai molemmat luppakorvat aivan sekaisin. Piehtarointia, lumen syömistä ja intensiivistä lumen alta tupsahtavien hajujen nuuskutusta. Aina yhtä hauskaa ja jännittävää, suuri syy hepulointiin, vaikka lumi on kohdattu monta kertaa aikaisemminkin. Toisaalta valehtelisin, jos väittäisin itse kohdanneeni lumisen aamun tyynesti, yhtälailla hihkuin minäkin vaikka olen törmännyt ensilumeen useammin kuin pienet murmelini yhteensä ;) Mutta itku suuresta ilosta, ilma lämpeni ja kadotti lumet, tahdomme kylmän ja valkeuden takaisin!

Viime aikoina luppakorvaisilla on ollut aika tylsää. Jonkun verran huiskuhännät ovat nähneet kavereita, ihan vähän on treenattu, mutta suurimmaksi osaksi luppakorvat ovat seuranneet ruuanlaittoa ja pötkötelleen kainalossa. Viikko sitten käytiin nautiskelemasta metsästä Topin, Viirun ja Mörkön sekä Zorron ja Elenan kanssa. Oli hippaa ja yhteisöllistä puskien tutkailua, vähän enemmän kuin oman lauman metsäseikkailuilla. Nuuskulla meni välillä turhan lujaa, mutta hyvin se pysyi neljällä tassulla, kun alla oli pitävä hiekkapohja. Koska kelit ovat nyt melko liukkaat, Nupsuttimen kanssa joutuu hieman katsomaan, että missä lenkkeillään. Koska jos Nuusku meinaa liukastua, se liukastuu, sillä sen tasapaino ei riitä korjaamaan horjahdusta. Pohjan tulee siis olla pitävä. Onneksi on hiekkapohjaisia metsäteitä, kuivia metsäpolkuja ja toivottavasti taas pian kevyen lumen kuorruttamia reittejä.

Alkuviikosta Unskelipunskeli kävi Helillä huollossa ja lihakset olivat vallan mallikkaat. Paremmalta Nuusku onkin viime aikoina vaikuttanut, liike on rentoa eikä viimeisin pellolla liukastuminen enää tunnu lihaksissa. Seuraava kontrolli on neljän viikon päästä ja toivottavasti Nupsu on teräskunnossa silloinkin.

Tiistaina olivat Rapsuttimen agilitytreenit. Ohjelmassa oli kolme rataa, joihin kuhunkin tutustuttiin 5 min ja jokaiseen oli yksi kisamainen yritys. Kisamaisen ohjausasenteen harjoitukset ovat olleet erittäin hyödyllisiä meille, koska niiden ansiosta olen alkanut päästä pois siitä ajattelutavasta, että radan tuntuessa vaikealta ottaisin häiriötä asioista, joihin en voi vaikuttaa ja jättäisin asenteeni löysäksi, kun en uskoisi kuitenkaan onnistuvani. Kuluneen vuoden aikana olen saanut kehitettyä itselleni aika toimivan henkisen asenteen: ihan sama mitä radalta löytyy, sen voi selvittää. Tyylillä ei ole mitään väliä, koska tyylipisteitä ei jaeta. Jos ei taidot riitä, niin sisulla korvataan jne. Tämä on meille erittäin tarpeellista, koska mehän kisataan puutteellisilla taidoilla ja puutteellisia ne taidot aina tulevat olemaankin; minä en tule koskaan oppimaan kaikkea ja olen liian laiska opettaakseni Rapsusta teknisesti täydellisen, joten meidän pitää osata räpeltää asenteella ;) Tyylikkyyteen voi keskittyä tekniikkatreeneissä, mutta kisamaisissa treeneissä pääosassa on ohjaajan kisatilaan virittäytyminen: keskittyminen ja taisteluasenne. Mutta mutta, niin helpolta kuin tuo kuulostaakin, oikeaan tahtotilaan virittäytyminen ajasta ja paikasta riippumatta on maailman vaikeinta.

Ensimmäinen rata meni luokattoman huonosti ja keskittymiseni hajosi ennen ensimmäistä estettä eikä sen jälkeen ollut enää mitään asennettakaan. Olin hieman järkyttynyt taistelutahtoni nopeasta romahtamisesta vaikka toisaalta tiedostin jo radalle mennessäni, että en ole täysillä mukana, ei se tahtotila kovin korkealla ollut alunperinkään. Fiksumpi olisi jättänyt radan väliin ja keskittynyt treeninsä tavoitteeseen eli siihen keskittymiseen, mutta koetin yrittää selviytyä vaikka karu totuus on, että ei minulta puolivillaisena lähde mitään järkevää ohjausta, joten tuohoontuomittuahan se oli. Toiselle radalle sain tsempattua itseäni enemmän ja se menikin paremmin. Hyllytettiin kyllä sekin, mutta ihan eri paikassa kuin kuvittelin; tumpelointi tapahtui ennen odottamaani vaikeaa kohtaa. Lankesin helmasyntiini enkä ohjannut meneillään olevaa hetkeä vaan osa ajatuksistani seikkaili tulevassa vaaranpaikassa. Ei hyvä. Viimeiselle radalle olin latautunut oikein ja keskittyminen oli aivan eri luokkaa. Lähdössä olin vakuuttunut siitä, että haluan onnistua. Meille todella vaikea aloitus ja kepeille vienti sujui mahtavasti, koska olin päättänyt tehdä sen onnistuneesti. Liikuin hyvin ja Rapsun keppien aloitus oli aivan superhieno kuten myös minun ohjauksen oli superrohkea. Taisin hurmaantua tästä vähän liikaa, koska hutiloin kiellon seuraavan hypyn niistossa eli hyvästä alkuvireestä huolimatta ei pysynyt aivot hetkessä vaan lähtivät leijumaan.

Kokonaisuudessaan antoisat treenit vaikka radoilta ei tuloksia tullutkaan, koska sehän ei ollut tavoitteena. Tavoitteena oli saada oma mieli kuntoon ja siihen hetkellisesti pääsin. Tuntui hyvältä, että en jäänyt vellomaan ensimmäisen radan onnettomaan vireeseeni vaan halusin päästä parempaan pääni hallintaan. Kaikista parasta treeneissä oli kuitenkin huomata, että toisin kuin luulin, olen vielä aivan raakile asenteeni kanssa: keskittyminen pitää harjoitella paremmaksi ennen suoritusta eli omasta kuplasta pitää saada vahvempi, mitään ulkoista ei saa päästää sisälle. Keskittyminen pitää saada kestämään koko ratasuorituksen ajaksi ja pysymään siinä hetkessä missä ollaan: ei saa intoutua onnistumisesta, ei saa masentua epäonnistumisesta eikä saa odottaa kauhulla tulevaa. Pitää olla nyt ja tässä. Liian vaikeaa lyhytjänteiselle ihmiselle, mutta on se kuitenkin saavutettavissa. Onhan siihen jo väläyksittäin päästy. Vielä kun keskittyneisyyden kuplaan pääsisi ajasta ja paikasta riippumatta. Silloin, kun käsky käy. Siinäpä tavoitetta kerrakseen.

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Deutschland, Deutschland über alles!

Eilisissä treeneissä oli hyvin tekninen rata. Koskapa keväällä aloitettu systemaattinen mukavuusalueelta poistuminen ja henkinen valmentautuminen on alkanut tuottaa kivaa tulosta (lue: mieli on innosta pinkeä), niin jatkoin mukavuusalueelta poistumista ja valitsin ohjausvaihtoehdoista meille ne haastavimmat eli saksalaiset. Vielä en ole kisaradalle valmis saksalaista survomaan, koska nyt saksalaiset veivät aivan hirveästi puhtia keskittymisestä, jonka seurauksena minulla oli vaikeuksia radan muistamisessa. Kisoihin güntterit vasta sitten, kun ne sujuvat treeneissä ilman ylimääräistä aivollista ponnistelua. Alla Kaisalta pöllitty treenipiirros.


Saksalaiset (7, 10, 15, 19) alkoivat sujua sitä paremmin mitä pidemmälle treeni eteni. Alussa tuntui kaoottiselta ja kiireiseltä, mutta saatuani itseni siihen tilaan, että keskityin, tein rauhassa enkä juossut kuin aivoton apina, alkoi homma pelittämään. Koetin kympille myös pakkovalssia, mutta kyllä se vaan niin on, että jos alkaa niitä saksalaisia sujuvaksi opettelemaan, niin niitä sitten kanssa tehdään, eikä yritetä lusmuilla pois vaihtoehdoilla. Yritin olla tavoitteeni kanssa johdonmukainen ja pidättäytyä saksalaisissa.

Sakujen lisäksi opettelin rehvakkaammin heittelemään Rapsua esteille (4, 9, 11, 16, 22). Yleensä työskentelen paljon lähempänä, koska niin Rapsu kuin Heidikin tykkäävät siitä, mutta oli meillä hauskaa viskomallakin. Tosin huomasin, että viskomalla lähtee Rapsutin kontrollista, ja se vasta olikin hupaisaa, koska aina ei tosiaankaan ole ollut niin! Rapsu hurahti pienoiseen Nuusku-tilaan, jossa koiralla on NÄKEMYS. Kapinallinen Rapsu on radalla aivan parasta, joskin haastavaa. Mutta tiedänpähän, että tällä hetkellä toimintamalli on se, että jos haluan vääntää tarkkaa työtä jossain sumpussa, pääsen ilmiömäisiin tuloksiin työskentelemällä Rapsun lähellä, mutta jos haluan Rapelta aivot narikkaan, annan sille siimaa. Nyt kun pääsisin siihen lopputulokseen, että halutessani saisin sen myös kelattua takaisin aivottomasta tilasta, tällä hetkellä se ei enää onnistu. Kun annan liekaa, niin se on menoa se. Rapsutin on saanut tietoisesti rellestää  kauan ja tulos on nyt nähtävissä. Asennetta olen siihen halunnut ja sitä olen saanut. Sitä saa mitä vahvistaa ja sen jälkeen on mentävä eteenpäin. Seuraava askel on kapinallisen ottaminen hetkellisesti haltuun ilman vauhkouden vähenemistä. Hyvä haaste.

Kotiläksyksi tuli väli 16-18, jossa ohjaus oli aivan hirveää kaaosta, rynnimistä ja puolivillaista nössöilyä. Aivan liian hentoista nyky-Rapelle. Hävetti ihan. Niin paljon, että pitää huomenna tai ylihuomenna ottaa revanssi tuosta kohdasta ja muutamasta lauantain kisojen A-radan kohdasta.

lauantai 20. lokakuuta 2012

Yhden käännöksen juhlaa

Kello soi kuudelta. Lauantaina. Ei kivaa. Teki mieli torkuttaa, mutta en kehdannut herättää koko taloa. Teki mieli jäädä nukkumaan, mutta en kehdannut olla saamaton nahjus. Nousin siis ylös, pakkasin Rapen autoon ja lähdin köröttämään pilkkopimeässä kohti Kajaania. Onneksi olin pakannut eväät ja muut oleelliset autoon jo illalla, koska itseni tuntien tiesin, että en olisi kyennyt siihen enää aamulla. Noin kymmenen minuutin ajon jälkeen yllätin itseni ajattelemasta "pitääpä sulkea radio, kun se niin valvottaa", joten väänsin äänenvoimakkuuden helisyttämään ikkunoita ja hoilasin mukana. Jos elävänä perille kuitenkin. Kisafiilikset eivät ajellessa nousseet, silmät lupatti ja lähinnä suunnittelin nokosten ottamista perillä ja iloitsin siitä, että juostavana oli vain kaksi starttia. Halusin pois ennen kuin olin edes perillä. Voi minua. Miten ihmeessä onnistun kehittämään positiivisen kisoihinlähtöasenteen? Vai onko tämä raihnaista vanhuutta, että ei kykene matkustamaan ilman kitinää? Minulla on kuitenkin sellainen mielikuva, että joskus oli innoissani kisareissuista jo lähtiessä. Vai kultaako aika muistot?

Lämmittelylenkillä Rapsu tartutti minuun riemuaan ja sain tunnelmasta hieman kiinni, mutta aika heikosti. Kisapaikkana oli maneesi, jonka vahva hevosen tuoksu (lue: veitsellä leikattavan raskas kusenhaju) epäilytti minua. Aamun edetessä haju alkoi laimenemaan tai sitten vaan totuin siihen, joten paikkakin alkoi tuntua kivalta. Rapsuhan ei ole koskaan treenannut maneesissa ja on kisannut maneesissa joskus kauan sitten viimeksi. Menisiköhän haisteluksi? Maneesiin tullessa Rapsuli nosti kirsua ylös, nuuhkaisi ja näytti siltä, että paikan aromit oli kohdillaan. Vähän se nuuskutteli siinä vuoroaan odotellessa, mutta radalle tepastelessamme oli mielenkiinto siinä missä pitikin.

Ensimmäinen rataantutustuminen sai minut suorastaan vimmoihini ja kisa-asenne paukahti kunnolla päälle. Siis kehveli vieköön, radallahan oli ihan samanlainen alku kuin Jyväskylän kisoissa, joissa tumpeloin kohdasta kaikkea muuta kuin sujuvan. Nyt kyllä näyttäisin kuinka se sujuvasti vedetään! Kohta menikin hirveän hyvin ja jatkopaikassa hykertelin tyytyväisenä miten antaumuksella Rapsu paineli mustaan putkeen, josta lukuisat koirat ottivat kieltoja tai palasivat pois. Mutta hetki sen jälkeen pienen koiran röyhkeys yllätti minut eikä minusta löytynyt munaa siihen vastaamaan. Pilkka osui omaan nilkkaan ja Rapsu poimi ylimääräisen esteen ennen kuin ehdin mitään tajuta. Mutta hei, jos nössö hyllyttää sikailemalla, niin se sallittakoon :) Röyhkeyttä olen treeneissä hakenut, joten sitä nyt saan. Olin siis tyytyväinen, joskin olisin voinut ohjausmokan estää olemalla skarpimpi, mutta taisin hieman huumaantua alun onnistumisesta.

Toiselle radalle oli taas hankala kehittää kunnon taisteluasennetta. Rataantutustumisessa ihastelen kilpakumppaneiden hyvänvärisiä kenkiä. Helposti sain kuitenkin nousemaan sellaisen kivan humputtelufiiliksen, koska rataprofiili oli helppo ja vauhdikas, ja kellokin lähenteli jo puoltapäivää eli aloin olla hereillä. Kyllähän sitä hauskan nollan vetäisisi. Koska humputellen sorrun yleensä hutilointiin, oletan enkä ohjaa, halusin enemmän fiilistä, jotta tekisin eheän nollaradan. Sitten yllätin itseni ja päätin, että minulle ei nolla riitä. Ei. Minä haluan voittaa. Kyllä, luit oikein. Päätin, että nyt ei tehdä pelkkää nollaa vaan nopea nolla. Voittonolla. Jo tuli fiilistä, varsinkin, kun rataprofiili ei ollut ollenkaan Rapsua suosiva. Vai kuka näkee silmissään Rapsun peittoavan kaikki kahdeksan esteen loppusuoralla? No ei kukaan. Alkoi vähän ahdistamaan, että mitä minä nyt oikein rupesin uhoamaan, itselleni tosin ainoastaan, mutta olin jo ehtinyt kuulla sen. Ei auttanut kuin asennoitua vastaamaan itse asetettuun haasteeseen. Radalla piti hullunmoisen juoksemisen lisäksi kuitenkin tehdä kaksi tiukkaa käännöstä, joten ne, ja kepit, olisivat kohdat, joissa etu revittäisiin. Olin ihan täpinöissäni radalle mennessäni, puhisin varmaan katsomoon asti. Minähän en aja tänne parhaaseen nukkumisaikaan häviämään! Näytän Tatjanalle from Russia närhen munat, kyllä Rape yhden venäläisen pyrrin päihittää ja kaikki kainuulaiset rekut! En ole niin ponneton ohjaaja kuin ensimmäinen rata antoi ymmärtää, ettäs tiedätte! Ensimmäinen kääntö ei ollut niin hyvä kuin olisin halunnut, mutta se toinen kurvi. Voi jestas sentään, että oli hienosti ohjattu ja vielä hienommin ohjaukseen vastattu! Rapsu oli jälleen röyhkeällä tuulella, mutta minäpä tiesin sen, joten vedettiin kohta kovaa ja tiukkaan. Sillä kohdalla me voitettiin. Koko rata tuntui tosi hyvältä ja lopputuloksena oli tavoitteeseen pääsy eli nollavoitto ja hyppyserti.

Tosin on rehellisyyden nimissä tunnustettava, että ei tuo voitto minua kutkutellut ollenkaan yhtä paljon kuin se, että A-radalla sisällytin vapaaehtoisesti ohjaussuunnitelmaani sylkkärin (minä olen rohkea nainen) ja B-radalla annoin itselleni luvan hoitaa homman kotiin täydellisellä mukavuusalueella pysymisellä (luotin siihen, että vahvuutemme ovat tarpeeksi vahvoja). Kaikkein parhaalta kuitenkin tuntui se, että kiltisti söin kaikki eväät ja miten loistavasti ohjasin B-radan viitoshypyn.

torstai 18. lokakuuta 2012

Syyslorvijan haaste numero kolme

Syyslorvija bongasi Zorron ja Elenan haasteen, joten tässäpä tämä:

1. Mitä "ei niin fiksuja" tapoja koirillasi on?
Minusta luppakorvat ovat kaikinpuolin fiksuja ja luultavasti omasta mielestään heidän kaikella toiminnallaan on jokin ylevä tai vähintäänkin tarkoituksenmukainen tavoite. Oletan kuitenkin, että ahneus kaikkine sivuvaikutuksineen ei ehkä anna ystävistäni muiden mielestä kaikista fiksuinta kuvaa.

2. Onko sinulla jokin koiriin liittyvä tarvike, jota ilman et pärjäisi?
Auto. Lyömätön reviirin laajentaja, harrastuksien helpottaja, reissujen mahdollistaja ja toinen koti. Tai pärjättäisiinhän me ilmankin, mutta ei meillä olisi silloin niin vapaata ja antoisaa elämää kuin autollisina.

3. Millaisia tulevaisuudensuunnitelmia ja tavoitteita teillä on?
Molempien kanssa monen monta yhteistä vuotta ja seikkailuja luonnossa. Kevo kutkuttelee, mutta saa nähdä onko meistä kaikista vielä sille valloitusreissulle. Nuuskun onnellisuustekijöihin sisältyy kirsun käyttöön liittyvät aivopähkinät ja yhdessä humputtelu. Rapsun kanssa edellisten lisäksi vielä pari vuottaa antoisaa agilityn huumaa. Kaikessa yksinkertaisuudessaan myö vaan eletään niin, että nautitaan elosta ilman sitovia suunnitelmia, ohjelmalehtisiä, aikatauluja tai kellokortteja.

4. Suosikkikuvasi koiristasi?
Kyllähän se on tuo blogin otsikkokuva, josta välittyy molempien minut onnelliseksi tekevä höpelöys.

5. Mikä on paras tapa viettää aikaa koiriesi kanssa?
Yhteiset metsäretket, pötköttelyt sohvalla, yöunet kasassa, kaikenlainen puuhailu ja harrastaminen. Minä tykkään kaikesta, yhteisestä matkasta läpi elämän. Siinä on monia ulottuvuuksia eikä yksi asia ole toistaan parempi vaan kaikkea tarvitaan.

6. Miksi omistat juuri koiria etkä muita eläimiä?
Onnellisena olen aiemmin elämäni jakanut Tupu-kanin, Kukka-gerbiilin, Lintu-gerbiilin, Pekka Sauri -gerbiilin, Kala-marsun, Kinkku-marsun, Räpylä-marsun, Papu-kanin, Ossian-kanin ja Lehmä-kanin kanssa. Kanit ja jyrsijät ovat sydämessäni aivan yhtä tärkeitä kuin koiratkin. Nuusku-koira kotiutui jo jokusen aikaa eläimettömänä olleeseen talouteen, mutta jos olisin ollut viisaampi, olisin ottanut kanin tai jyrsijän hitusen ennen, jotta Nuusku-koira ja myöhemmin laumaan putkahtanut Rapsu-koira, olisivat kasvaneet pienempien eri lajisten laumatovereiden olemassaoloon. Jos meille nyt tulisi iloisesti höpöttelevä ja ympäriinsä vilistävä marsu, olisi se luultavasti luppakorvien silmissä paisti eikä toveri. Tämä karu totuus rajoittaa lajivalikoimaa niin kauan, kun asuntona on pikkuruinen kaksio.

7. Millä sanoilla kuvailisit koiriasi?
Rakkaat, niin rakkaat. Tärkeät ja korvaamattomat, joskus myös korvattomat. Nuusku on mukavuudenhaluinen maailmannapa, aamu- ja iltauninen, herkkusuu, se jolla on näkemys. Rapsu on tunnollinen, ahmatti, koloasuja, iloinen päällikön perässähiihtäjä.

8. Pelkääkö koirasi jotain, jos niin mitä?
Ukkonen on peljästyttänyt molemmat. Rapsu pelkää vesikoiria/barbetteja, pitkäkarvaisia koiria ja tummia koiria, koska sellaiset ovat käyneet Rapsuttimen kimppuun. Lisäksi Rapsu kammoaa pöriseviä ötököitä, kaikkia pieniä siivekkäitä, jotka muistuttavat traumaattisesta maa-ampiaisten pistojen kohteeksi joutumisesta. Rapsutin jää helposti uhrin rooliinsa kiinni.

9. Mistä keksit koiriesi nimet?
Nuusku oli kaunis nimi, olisiko valittu siksi? En muista, mutta Nuusku on osoittautunut nimensa veroiseksi kirsun käyttäjäksi. Rapsu-nimeen törmäsin Jyväskylän Sokoksen kirjaosastolla kauan ennen kuin Rapsutin oli edes suunnitelmissa. Jossain kirjassa seikkaili Rapsu-koira. Rapsukin on osoittautunut nimensä veroiseksi kutisijaksi.

10. Kuinka monta koiraa on sopiva määrä?
Silloin, kun Nuusku oli pentu ja ensimmäinen koiralajin edustaja, yksi riiviö oli tarpeeksi. Sitten, kun Nuusku kasvoi aikuiseksi oli tilausta toiselle, pienelle Rapsu-pennulle. Pitkän aikaa kaksi oli vallan hyvä, mutta nyt, kun molemmat ovat tasaisia aikuisia, ensimmäinen eläkkeellä ja toinen vielä hetken maailmanvalloittajattarena, niin kolmannen voisi ottaa kasvamaan, jotta ei elämä vain muuttuisi liian rollaattorihenkiseksi.

11. Koiriesi parhaat koirakaverit?
Nuusku on itsensä ja Rapsun idoli. Myös Topin klaani, Zorron poppoo ja Akun lauma ovat niitä, joiden kanssa rattoisia hippashetkiä jos toisiakin on vietetty.

Perinteiseen laiskaan tyyliini haastan kaikki laiskat lukijat.

Aiemmat haasteet:
Haaste
Haaste numero kaksi

tiistai 16. lokakuuta 2012

Mycket funfun!

Itsensä haastaminen on parhautta! Olipa huikeaa saada kinkkisellä radalla onnistumaan kohta kuin kohta omalla palikkaohjauksella ja sen lisäksi hankalaakin hankalampi kohta haastavalla ohjauksella uskomattoman hyvin. Rapsu oli maailman hienoin elukka.


Oma versio: pakkovalssi (3), persjättö (5-6), vekki ja valssi (6-7), vastaanottovalssi (8), niisto (10), päällejuoksu (13), peruskäännös (14 ja 16), vekki ja valssi (18), persjättö (20-21), peruskäännös (21).

Paras versio: pakkovalssi (3), persjättö (5-6), vekki (6), päällejuoksu (7), sylkkäri (8), persjättö (9-10), niisto (11), päällejuoksu (13), jaakotus (14 ja 16), vekki ja valssi (18), persjättö (20-21), vastakäännös (21).

Yllätyin suuresti, että Rapsu ei edes vilkaissut putkea vaan tykitti suoraan pakkovalssiin (3). Kohdassa 6-10 Rapsu oli tsiljoona kertaa nopeampi, kun en mennyt kuvion sisään valssailemaan vaan jäin hillumaan tuonne hyppylinjan alapuolelle ja tein uusia kuvioita. Rape tykkäsi, kun sai tilaa eikä sillä ollut mitään epävarmuutta sylkkäriin lähtemisestä. Kulki kuin riivattu. Tuntui myös itsestä hyvältä vaikka en moista uskallakaan tehdä kisakentillä valovuosiin, mutta toivottavasti joskus pääsen siihen vaiheeseen, että kisatavoitteeni on kaikista nopein ohjaus. Tällä hetkellä mennään vielä varmalla meiningillä. Niistoissa miulla oli edelleen häsellystä, rytmityksessa pitää olla tarkka ja nuo jaakotukset ja vastakäännöt toimi hirveän hyvin. Pääsin niistä itse paremmin liikkeelle kuin peruskäännöksistä, joita rakastan suuresti.

Hirvittävän hyvät treenit. Tykkäsin kovasti omasta asenteesta, teki mieli onnistua ja vastata haasteeseen, Rapsun asenteesta, se oli ihan täpinöissään, ja koutsin asenteesta, se oli niin kannustava. Aina miulla on kyllä ollut kannustavia ja mukavuusalueelta poishaastavia kouluttajia, jo vuodesta 2005, ja hyvä niin. Muuten varmaan valssaisin maailman ääriin.

sunnuntai 14. lokakuuta 2012

Ilmaisua ja esineitä

Jos metsään haluat mennä, niin mene tolleriporukassa. Hakuilemaan lähtivät Nuusku, Rapsu, Topi ja Viiru-wannabe sekä Zorro ja Elena. Koska kukaan ei oikein ollut paneutunut treenien ennaltasuunnittelemiseen, harjoiteltiin vähän sitä sun tätä, ja metsässä vierähtikin rattoisat kolme tuntia.

Rapsun kanssa aloitettiin ilmaisutreenit. Kohteeksi laitettiin helppoja ukkoja metsänpuolelle rullat kourassa. Yksi kerrallaan, yhteensä neljä ilmaisua. Alussa Rapsutin räpelsi rullan kanssa, mutta parani toistojen myötä. Hassu ilmiö oli, että Kuivasuu-Rape oli niin kiihkoissaan, että rullat saivat hurjan kuolakuorrutteen. Palkkasin Rapsun rullan tuomisesta ja maalimies palkkasi näytöllä. Rullasta palkkaaminen johti ennakointiin ja Rape alkoi tipauttaa rullaa metrin päähän minusta. Pitää siis ensi kerralla jättää rullasta palkkaaminen pois. Näytölle Rape lähti innoissaan, miksipäs ei, ainahan se on tykännyt maalimiehen luo juosta :)

Ilmaisujen jälkeen otin Rapelle vielä motivaatiomaalimiehen suorapalkalla. Riitta juoksi metsään Teppo-Tiikerin kanssa ja Rape paineli hinkuen perään. Ei Rapen maalimiesmotivaatiossa ole vikaa ollut, mutta traumatisoiduin siitä kesän treenikerrasta, jolloin tuntui, ettei Rapsu edes tiedä mitä lajia se on harrastamassa, joten pitää ottaa välillä näitä simppeleitä vahvistuksia.

Nuusku kaivettiin esille esineruudun treenaamisvaiheessa. Koska me ei olla ennen esineruutua tehty, aloitettiin homma ns. esinejanalla. Yksi roina metsään kerrallaan, Nuusku sai katsoa viennin ja sitten se pääsi hakemaan. Hyvin palautui niin pesukukka, blingblingkukkaro kuin joku huulirasvatuubikin. Ei tarvitse harjoitella kummallisten kamojen kantamista, koska ei sillä ole Nuuskulle väliä mikä tuotava esine on, kunhan saa noutaa! Pitää kuitenkin ottaa noita janoja tunnollisesti muutama, että iskostuu suorat pistot mieleen ja siirtyä vasta sitten varsinaiseen esineruutuun. Onhan Nupa hakuruutua tehnyt, joten en usko, että tästä vaikeaa tulee.

Rapsu olikin sitten hieman hupaisampi tapaus. Rapsu haki ensin pesukukan, ja oli hyvä, että Rapsutin oli koirista viimeinen, koska Rape pisti juostessaan kukkasen palasiksi. Aika raivokas oli teurastus ja liikkuminen niin kakaramaisesta keekoilua, että ei mitään rajaa :) Blingblingkukkaro palautui ihan ehjänä, mutta pitää ottaa Rapelle aluksi vähemmän teurastukseen houkuttavia esineitä, jotta sille vahvistuu esineitä turmelematon palautus. Sitten kun kamat tulee ilman omaa showta, niin voi laittaa hankalampi esineitä kuljetettavaksi.

Treenin jälkeen käytiin vielä Topsukan ja Viponaatorin kanssa metsässä lenkillä. Oikein oli lupsakkaa menoa.

perjantai 12. lokakuuta 2012

Pikkuliidot

Juu, ei sille voi mitään, että mukavuudenhaluinen ihminen innostuu treenaamaan silloin, kun treenihalliin ajaa kahdessa biisissä, lämmittely- ja jäähdyttelylenkit samoillaan upeissa maisemissa ja treenihallista löytyy maailman eniten tilaa. En edes muista milloin olisin viimeksi käynyt yksikseni hallilla treenaamassa, vaikka tykkään itsenäisistä treeneistä ihan höpelönä, mutta oikeasti olihan se nyt aiemmin aika karua matkustaa kuusinkertainen aika treeniaikaan nähden. Lyhyt treenimatka innostaa miutkin pieniin omatoimitreeneihin. Vähempi on enempi kaikessa muussa paitsi pullan syömisessä, joten tempaistiin Hapsuttimen kanssa täydelliset treenit kymmeneen minuuttiin.

Aamulenkin jälkeen sulloin Hapen autoon ja hujautettiin Pärnälle. Molemmilla kentillä oli kivat ja moneen mahdollistavat pohjat, joten treenattiin hiukkasen kummallakin kentällä. Hirveän hauskaa! Oikeasti, ikinä koskaan en ole saanut fiilistellä, että "otanpa ensin tällä kentällä hurjan vauhtirallin ja kontaktit, ja sit tuolla toisella radalla lähtötreeniä ja putkiin irtoamista, ja sit taas tällä radalla sivuttaisirtoamista ja kontakteja". Lystiä oli ja Rapsu hunajaakin makeampi! Kulki kuin unelma :) Uskomattoman hyvällä fiiliksellä viikon päästä kisoihin, en malta oottaa! Joko saa lähteä reissuun?

Nuusku oli hitusen näreissään, kun ei päässyt mukaan, joten tuumasin tuossa, että taidan kouluttaa siitä ruumiskoiran. Siinä on hyvää puuhaa vammaiselle, rasittaa aivoja, mutta ei kroppaa. Sitähän minä suunnittelin jo Nuuskun ollessa pikkuinen, mutta jostain syystä talouden toinen kaksijalkainen kammoksui ajatusta. Nyt se lienee jo tottunut kaikkeen, joten voinen alkaa rauhassa mädättämään ihon palasia purkeissa. Luulen, että Nuusku tulee arvostamaan sitä.

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Hyvä fiilis!

Meillä on maailman hienoin halli! Tiistaina oli ensimmäiset treenit uudessa hallissa ja voi jeesus, että se on mahtava! Ihan höpelönä tilaa! Uljas ja upea! Talvikauden meitä koutsaa Mikkasen Ira ja oikein mukavat treenit vetikin. Alla on jotain sinnepäin treenipiirros.



Rapen kanssa tehtiin pakkovalssi (2), saksalainen tai pakkovalssi (9), saksalainen tai pakkovalssi (11). Ysin kulki pakkovalssilla paljon kovempaa ja se oli miusta paljon mukavampi tehdä. Ykstoista oli güntterillä parempi. Saksalaisia Ira kuulemma teettää miulla jatkossa, jotta opin tekemään ne rohkeammin, nyt oli turhan varmistelevaa menoa. Tiedossa on siis mukavuusalueelta poistumista. Mikäs siinä. Rape kulki hyvin ja kaikkinensa oli niin mukava fiilis, että piti illalla vallan kisoihin ilmoittautua. Saa nähdä jaksaako niihin ihan lähteäkin.

Nuuskutin on käynyt taas pari kertaa Helillä hieronnassa, kun luppakorva liukasteli pellolla siihen malliin, että meni lihakset jumiin. Viimeksi Nuuskutin koki olevansa varmaan jo Helin Day Spassa, kun tarjolla oli hieronnan lisäksi myös pitsaa. Nuuskulla on taito saada haluamansa, ja Nuuskuhan halusi, että Heli haluaa antaa sille eväspitsansa... Ja kukapa meripihkaisia silmiä voisi vastustaa, ei kukaan. Puuttui vain kurkut silmiltä, niin kauneushoitolapäivä olisi ollut täydellinen ;)

sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Wooohiii mikä ilmaisu!

Sunnuntain parhautta ovat tolleriloihen hakutreenit Jamiskan syövereissä. Nuuskuttimen ja Rapsuttimen seuraksi saapuivat Puntti ja Zorro & Elena. Koska hakupäällikkö-Satu puuttui kokoonpanosta, aloitimme säännöistä lipsumisen emmekä jaksaneet hakualuetta armeijamaiseen tyyliin tallata vaan hortoiltiin hieman molemmilla puoliskoilla ja oltiin tyytyväisiä. Keskilinjaa edusti metsäpolku, oikealla puolella oli nouseva rinne, jossa kaatovalmis talousmetsämännikkö muuttui taimikoksi ja vasemmalla puolella oli kaatovalmista talousmetsämännikköä, joka oli paikoin alkanut kaatuilemaan ihan itse; oli pitkin poikin puuta ja törrötti kivaa juurakkoa.

Rapsuttimelle laitettiin kolme maalimiestä. Ensimmäinen vasemman etukulman tuntumassa, toinen oikean puoliskon keskivaiheilla ja kolmas vasemmassa takakulmassa. Maalimiehet kiersivät paikoilleen sivusta takalinjaa pitkin, jotta valmiita hajujälki ei jäisi. Rapsu kiihkoili ja kipunoi odottaessaan autolla maalimiesten piiloutumista. Hirmuista piippausta ja reuhtomista, aivan täpinöissään koko elukka. Ensimmäinen maalimies oli valmiina piilossa, palkkana odotti vinkukäärme ja kylläpä Hape päästeli menemään. Mättäät lenteli oranssin salaman kiitäessä pelastamaan metsään eksynyttä. Hirveän hieno ja suora pisto! Toinen maalimies oli valmiiksi piilossa, mutta nousi hetkeksi haamuksi.  Vaikka Rapsu oli jo valmiiksi viritetty ja olisi pinkonyt maalimiehelle ilman haamutustakin, otin sen haamuna. Olin aiemmin suunnitellut kakkoselle haamun ja tavoistani poiketen päätin pidättäytyä suunnitelmassani soveltamisen sijaan. Haamutus lisäsi Rapsun fanaattisuutta, se suti maha maata viistäen paikoillaan ja yritti päästä matkaan. Aivan huikeaa menoa ja riehakasta palkkakukon retuutusta. Kolmas maalimies oli sillä välin siirtynyt paikoilleen ja se otettiin pimeänä. Rapsu lähti kuin tykin suusta, oli niin päheä ja vingutteli palkkakäärmettään onnellisena. Onnistuneet treenit kertakaikkiaan!

Nuuskun rooli oli olla seuraneitinä ja tamppaajana, mutta pitihän se kaivaa esille ja ottaa sille pieni ilmaisutreeni. Hannele meni metsätielle, noin 20 metrin päähän, kyykkyyn ja narulelu leikki irtoilmaisurullaa. Lähetin Nuuskun ukolle ja Nupahan lähti. Hirmuista kyytiä kohteelle, rulla suuhun ja hirmuista kyytiä takaisin. Luovutus käteen, sivulle ja käskystä näytölle. Näytöllä oli palkkana pihapullia. Suoritus oli niin hieno, että uusintaa en ottanut. Nuusku teki upeaa työtä ja minäkin osasin olla ohjaamatta fyysisesti. Hyvä me!

Treenien jälkeen lähdettiin vielä reippailemaan porukalla maastoon ja nyt sisällä retkottaa kaksi reporankaa ja onnellista otusta.

maanantai 1. lokakuuta 2012

Tuomaksen reenit

Sunnuntaina riehuttiin Rapsun kanssa Haverilan Tuomaksen koulutuksessa. Olipa hyvät reenit! Älyttömän kiva rata, löytyi vauhtia ja haasteita, mukava koutsi eikä satanut vaikka olisi pitänyt. Täydellistä siis. Alla ratapiirros (käytännössä putken 7 molemmat suut oli lähempänä aata, putki 10 oli kaarella):


Kyllähän se oli taas ohjaajan suurimpana haasteena oman liikkeen rytmitys ja rapakunto. Hippuloiden piti vinkua, mutta ei kuitenkaan väärässä paikassa. Ensin mentiin Rapsuttimen kanssa omalla peruskauralla: niistosokkari (5), ennakoiva valssi (8), persjättö (12-13), puolivalssi (18), saksalainen (18), päällejuoksu (20), niistosokkari (21). Hyvin rullasi vaikka ensin hieman hötkysin 18 hypyllä ja 21 niistosokkarissa.

Sen jälkeen koetettiin kaikenlaisia vaihtoehtoisia kuvioita kuten jotain jaakotuksen tapaista muttei ihan kuitenkaan (8), jolloin oma liike putkelle (10) meni aan yläpuolelta eli ei olisi tullut niin kiire putkeen (10) ohjaukseen, mutta toisin kuin muilla, Rapen kanssa tuo ei toiminut, kun Rapsuhan kääntyi siivekettä nuollen ja veti linjan aan alla olevaan putkeen. Valitessani aan yläpuoleisen ohjauslinjan putkelle (10) mentäessä tuli minun vain roiskaista Rape hypylle (8), niin silloin Rapsutin kääntyi "normaalien koirien tiukan kurvin" eli Rapsun löysän käännöksen ja linjautui hyvin aalle. Omimmalta vedolta tuntui kuitenkin koko ajan aan alapuolella hilluminen eli ennakoiva valssi (8), jolloin minun ei tarvinnut takaaleikata putkella (10) vaikka ei tuossa kohdassa takaaleikkaus Rapsua kyllä vääränsuuntaan meinannutkaan kääntää. Sinne se sujuvasti puomille paahtoi.

Valssi välillä 12-13 oli persjättöä parempi ja loppusuoralle koitettiin vaikka mitä vetoja. Kellotellen saatiin sinne nopeampia suorituksia riskeillä valinnoilla, jotka saatiin toimimaan, mutta mitä en kyllä ikuna uskaltaisi kisoissa väläytellä. Loppusuoralla vauhdikkain taisi olla valssi (16-17), saksalaiset (18 ja 19) ja loppu peruskauralla. Tuossa tuli kyllä itselle ihan hirveä kiire, mutta kovaa tuli Rapekin. Koetin ottaa etumatkaa tekemällä persjätön (16-17) valssin sijaan, mutta se oli huono valinta, koska se linjasi Rapen laskeutumaan renkaalta väärään suuntaan ja 18 hyppy meni pipariksi. Otettiin jotain muitakin versioita, mutta ne eivät olleet paremman tuntuisia tai nopeampia. Nyt jäi harmittamaan, että en älynnyt koittaa perusjunttiohjaustani ollenkaan eli päällejuoksua (18) ja roiskaisua (19). Pitää käydä tempomassa tuo loppusuora vielä joskus itsekseen, tekee mieli tietää miten silloin olisi käynyt.

Kokonaisuus oli parempi kuin erinomainen, Rapsu kulki housukarvat roihuten enkä miekään ollut ihan luokattoman huono. Rapella oli ihan hirveä hönky päällä ja toisella kierroksella, kun koitettiin tykittää huikeita kisamaisia suorituksia, kaatuivat ne muutamaan otteeseen Rapen suunnattomaan himoon syöksyä neloshypyltä kepeille. Oi, miusta se oli niin hauskaa! Lähdöt olivat huonoja, hiipimistä ja varastusta. Aika kauan sai säätää niiden kanssa. Niille pitäisi tehdä jotain eli kai sitä pitäisi joskus viikkotreenilöissäkin käydä. Tai jossain treeneissä. Tai jotain.

Syksyn lapset

Muutama aamulenkkikuvatus. Kuviin on piiloutunut joko/tai Laihajakapinen & Puolikaljupunkero.












torstai 27. syyskuuta 2012

Tossun imppaajat

Erinäisistä syistä liitokoira ei päässyt tiistaina siivilleen, joten viikon äksönin tarve korjattiin seuraavana aamuna hikiliikunnalla :) Tai no kaksijalkainen taisi olla ainut hikoileva. Mahtavan aurinkoinen aamu houkutti juoksemaan, joten juoksemaan siis mentiin. Tahdiksi otettiin reipas ravi à la Nuusku ja suunnaksi Noljakan ihanat metsäpolut, viljaisat pellot, heinikot ja ryteiköt. Minä niin tykkään juosta metsäpoluilla ja niin tykkäsivät luppakorvatkin. Nuuskutin veti hyvällä sykkeellä ja välillä meni suorastaan liitopassia, Rapsu sai pari hepuliakin, kun oli niin hauskaa. Hienoa, että Unskiksen lihaskunto on palautunut ripeille ravilenkkeille saakka.

Keskiviikkoiltana ohjelmassa oli jälkitreenit, vallan pk-jälki eikä veri. Seurana olivat Topi, Mörkö ja Viiru. Köpöteltiin hiihtomäen kukkuloille lyhyet jäljet, joissa tavoitteena oli hakea sitä kuuluisaa rauhallisuutta suoritukseen. Olen kuullut, että jotkut osaavat jäljestää rauhallisen harkitusti, meillä semmoista tyyliä ei ole vielä näkynyt. Lähdin hitautta hakemaan runsaalla namituksella, mutta jäljestysvaiheessa huomasin olleeni jälleen kerran turhan harvaan namusia tiputteleva jäljentekijä. Nuuskutin meni kohtuu rauhassa, mutta Rapsutin olisi räpsytellyt kameratolppia, jos olisin sen antanut haluamallaan vauhdilla paahtaa. Keuli minkä kerkesi eikä se vielä päässyt pois mejäjälkimoodista. Pohjustin rauhallisuutta jättämällä pois valjaat, jotka nostavat tunnelman kattoon ja käytin eri käskyäkin jäljelle, mutta silti pikkuvaliolla oli fiilikset kaakossa. Seuraavalle jäljelle siis vielä enemmän ruokaa. Aikamoista syömistä tämä laji. Onneksi saadaan jossain vaiheessa treeneihin koutsi Armeniasta, joten jospa sitä minäkin saisin oikeat otteet tähän hommaan.

Vuoroaan odottavan kaksikon toinen osapuoli on haistanut takaviistosta tuoksahtavan Mörölle tehdyn jäljen.

Hetkinen, tuumaa toinenkin, tuolla taitaa olla jotain!

Kyllä vain, siellä se on!

Pitänee loppuviikosta huitaista verijäljet molemmille, kun verta näytti pakkasessa lojuvan. Ajattelin tehdä jäljet pellolle, saada siten Rapsuttimelle maavainuisempaa menoa tai ainakin vähemmän tuulissa huojumista. Toisin sanoen saada viimein aikaiseksi sen mihin Minna-jälkiguru meitä kehoitti jo joskus kesän alussa.

lauantai 22. syyskuuta 2012

Suomujärven rantatytöt

Perjantain viettoa Suomunkierrolla.

Rapsu pitkospuilla.

Nuuskutin rantaleijonana.

Rapsis sillalla.

Nuuskis.

Unskispunskis.

Lisää kuvatuksia täällä.

tiistai 18. syyskuuta 2012

Kuhasalon kauneudessa

Syysaurinko houkutti heittämään iltapäivälle suunnitellut treenit syrjään ja hilppaisemaan koko lauman kera luontoretkelle sekä herkuttelemaan. Kiersimme nautiskellen Kuhasalon luontopolun ja lepuutimme mieliämme aaltojen pauhussa sekä havisevassa metsässä. Rapsutin pääsi myös esittelemään kiipeilytaitojaan seuratessaan oravaa puunrunkoa pitkin puolentoista metrin korkeudelle.

Nuuskun  kaunistakin kauniimpi profiili.

Nuotiopaikan tsekkaus, jos joltain on jäänyt jotain jonnekin, edes vähän.

Vesi oli korkealla ja mainingit mahtavat.

Kaikki rantakivet, joilla aiempinä kesinä on pompittu, olivat hautautuneet veden alle.

Rapsu pieni petunsyöjä.

Ihana tuuli, tuumaa Nuusku.

Huoltotoimenpiteitä.

Muuan nuotiopaikka oli muuttunut melkein uimapaikkaksi.

Siellä mennään, täältä tullaan.

Rapsutin rantakalliolla.

Nupsutin rantakalliolla.