maanantai 29. marraskuuta 2010

Sanani söin

Sunnuntain radat olivat samantyyppisiä kuin lauantainakin. Ulkomaan elävä edellytti asiaankuuluvasti koiralta esteiden teknistä osaamista ja itsenäisyyttä sekä ohjaajalta koiran hallintaa, ennakoivaa ohjausta ja ymmärrystä oman liikkeen merkityksestä koiralle. Kovin paljon ihmiset valitsivat ohjausvaihtoehtoja ja juoksulinjoja, joissa ei ollut mitään selkeyttä koiralle.

Hauskaa oli löytää uusia treeni-ideoita, joita esteiden ja estekulmien mielikuvituksekas käyttö loi. Aivan mahtiratoja! Siis profiililtaan, ei meidän suorituksina ;) Jokaikinen rata olisi ollut mentävissä, mutta ei me niitä oikein menty ihan vaan omaa huonouttamme. Hylkäävät virheet tulivat tilanteissa, joilla ei ollut mitään tekemistä radan haastavuuden kanssa. Ihan perusmunausta a la Heidi.

Ensimmäinen rata oli mitä oli. Hötkeltämistä. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että sunnuntain toinen hylly meni aikalailla Rapen piikkiin. Jätin Hapen lähtöön ja tepastelin asemiini. Kun rupesin ottamaan Rapsua hypyn yli, niin mitä silmäni näkevätkään? Rapsu on pesemässä peräpäätään kaikessa hartaudessa eikä kuule mitään. Lussun lussun lupu lupu. Koetin siinä sitten mölistä ja lopulta typy havahtui puuhistaan ja tassutteli tyytyväisenä tyköni jättäen esteen välistä, koska oli tainnut jo unohtua, että missä sitä edes ollaan. Ihme, jottei taskupeiliä ja kampaa kaivanut esiin ja alkanut sukimaan korvakarvojaan, jotta olisi etupääkin kuosissa. Tuolta pohjalta oli hankala lähteä rataa tappamaan, kun teki mieli tappaa joku muu.

En kuitenkaan tappanut vaan lähdettiin metsään haistelemaan pupujen polkuja ja meditoimaan. Tunaroinnit saatiin mukavasti nollattua ja viimeiselle hyppikselle lähdettiin rennoissa fiiliksissä. Rata oli tosi hauska ja olisi sopinut kuuliaiselle Rapsulle erinomaisesti, mutta minulla olikin mukanani lapasesta lähtenyt Nuusku Jr. Alun hyppysuora järkytti minua, koska olin aivan varma, että ei Rapsu varmasti ole varastamatta viikonlopun kuudennessa startissa. Yllätyksekseni typy nakotti paikallaan, että pääsin sinne minne halusinkin ja lähti liikkeelle kutsusta. Koin, että nyt mennään ja lujaa! Mentiinhän me, mutta Rapsu irtosi suorittamaan melkoisen monta rataan kuulumatonta estettä väliin. Niin huikea lopetus! Oli aivan parasta saada vetää hullun kanssa hyvällä sykkeellä. Iloisesti metsään on mukava slogan.

Kokonaisuutena viikonlopun reissu oli mitä oli. Tulokset jäi tulematta, mutta hyllyistä kaksi oli tosi hyviä ja yksi hirmuisen hauska, ainoastaan kolme oli hanurista, joten kai tästäkin voi olla tyytyväinen. Ehkä. Muita osin reissu oli varsin mieleenpainuva ja siitä kaimani onkin mukavasti kirjoittanut. Ja kiitos Maijalle, Frodolle ja Focukselle matkaseurasta :)

lauantai 27. marraskuuta 2010

Rallia kaamoksen tuolla puolen

Kemin kisareissu alkoi perinteisellä Ohjaaja on puolikuollut -teemalla. Flunssaa pukkasi jo lähtiessä ja paikanpäällä saatu ruokamyrkytys vei viimeisetkin mehut. Yö meni horkassa täristessä, vatsakipujen ja oksennuksen seurassa. Tosin surkeuttani uikutellessani ei suuresti häirinnyt naapurihuoneiden koirien mölinät, melkoisen järkyttävää melua pitivät pitkin yötä.

Päivän ohjelmassa oli kaksi Alen Marekovickin rataa ja yksi Jari Tienhaaran. Kroatialaisen rataprofiilit olivat eksoottisen veikeitä, hirmuisen ahtaita sumppuja, joissa pyörittiin ja hyörittiin ilman, että vauhti katosi mihinkään. Esteiden ohitukset olivat suuressa osassa ja ohjatakin piti osata. Radat vaikuttivat ensin aivan käsittämättömiltä, mutta rataantutustuessa huomasin niiden olevan vallan mentävissä ja jopa suosivan Rapsun kaltaisia lähellä työskenteleviä koiria, jotka haluavat mennä sinne minne pitää eikä sinne minne sattuu huvittamaan. Tienhaaralla oli myös hilpeä rata, jossa sai vaihteeksi paahtaa täysillä suoraa ja pyöritellä hieman.

Ensimmäinen rata kaatui huonovointisuuteeni. Olin melkoisen heikossa hapessa ja mietin kannattaako edes startata. Seuratovereistani näytin kamalalta, suorastaan kuolleelta. Douppasin itseni kuitenkin kunnolla, koetin kuitenkin leikkiä sisukasta ja lähdin urheana radalle. Rapsuli meni aivan huikean hienosti hankalat kuviot, ei kaatunut ansoihin eikä kaatunut muutenkaan. Minä möhlin aivan palikan takaakierron hätiköimällä ja ohjaamalla Rapsun pois takaakierrosta, jota se jo haki. Kiva hylly se oli, joskin oksetti hitusen ja meinasin juosta täysillä päin A-esteeen lapetta.

Toinen rata oli hirmuisen hieno! Rapsu oli aivan liekeissä ja niin mahti eläin! Sorruin kuitenkin tyyppivikaani eli hutiloin jälleen takaakierrossa kohdassa, jossa ei ollut mitään syytä kiirehtiä, ei mitään paniikkia, ei mitään aihetta munaukseen. Jätin kuitenkin sen viimeisen askeleen ottamatta, koska Rapsu oli jo siivekkeen kiertoon menossa, niin ehtisinpä mukamas sitten seuraaviin asemiin paremmin... juuripa niin. Rapsuli kilttinä tyttönä "korjautui" takaakierrosta ja vastasi muuttuneeseen ohjaukseeni. Mutta muilta osin oli niin huikeaa menoa. Sain ennakoivat valssit niin hienosti paikalleen (kiitos vaan Jänesniemelle), että kinkkinen pyöritys ei ollut kinkkistä nähnytkään. Raspulin putkista kääntymiset olivat aivan buenoa sekä keppien haku oli hurjan loistokas, olisin voinut lyödä 50 euroa vetoa, että siinä olisi mennyt pieleen, mutta ei. Pätevä.

Kolmannesta radasta ei kannata juuri puhua, ihan meni pusikkoon kaikilta osin. Ransupansu varasti lähdössä ja minä sekoilin minkä ehdin. Turnauskestävyys oli jossain muualla kuin minussa. Ensimmäisen kommelluksen jälkeen olin kyvytön kokoamaan itseäni ja koko rata katosi päästäni. Luikittiin sitten lyhintä tietä maaliin. Mutta ehkä sitä ei voi olettaa aivojen toimivan enää neljältä iltapäivällä, jos edellinen sisällä pysynyt ravinto on nautittu vuorokausi sitten.

Mutta noin kokonaisuutena kaksi rataa kolmesta oli oikein hienoja, vauhdikkaita ja mentiin kunnon asenteella. Pienen pieni virhe molemmissa, mutta toisaalta tuo moka on toistunut jo niin monesti, että ohjaaja on saatavat jatkossa siltä osin kuriin. Huomenna en aio möhliä yhtään takaakiertoa. En hosu yhtään. En.

keskiviikko 24. marraskuuta 2010

Huvitteluliitoa

Nuusku ja Rapsu pääsivät päivällä ihan kahdenkeskiseen treenaukseen. Tarkoitus oli huristella hallille ottamaan putkikulma- ja kontaktitreeniä, mutta kerran siellä sattui olemaan valmiina levällään alla oleva helpohko ralli, niin iloittelimme sillä.


Nuusku oli aivan loisto vireessä. Jo lämmittelylenkillä se jatkuvasti puski minua peräänsä ketkuttaen ja pomppi apinanlailla. Siitä on vaan niin parasta tehdä juttuja omalla porukalla :) Itse treenissä takaakierrot pyörivät hyvin ja huolellisella ohjaustekniikalla sain niihin saman draivin kuin Rapsulla, mutta Nuuskulla kesti pari toistoa pöydän kanssa ennen kuin se muisti, että tarkoitus ei ole syöksyä täysillä yli vaan pysähtyä. Asian hoksattuaan Nupa suoritti pöydän kertakaikkisen upeasti: N syöksyi kohti pöytää matalana ja häntä tanassa, hyppäsi samalla kiepsahtaen ilmassa ympäri ja jäi täristen odottamaan lupaa jatkaa rataa. Oikea asenne! Muuten pätkässä ei ollut mitään ihmeellistä, perusohjauksella sinne minne pitikin.

Rapsulla oli pöytä oikeaoppisesti mielessä, joten sitä ei tarvinnut ihmeemmin kertailla. Rapen kanssa testailin kuutoselle erilaisia ohjaustapoja ja koetin sisäistää niistosokkaria. Keppikulma oli sylkkärillä yllättävän hankala, mikä tosin johtui ohjaajan heikosta sylikäännöstekniikasta. Valssilla oikea väli löytyi heti vaikka lähetyskulman jätti samaksi kuin sylkkärillä eli ohjaajalle olisi saatava kunnon sylikäännöstreeniä, vaihtuisi epämääräinen koikkelehtiminen selkeään ohjaukseen. Lopun putkiralli lämmitti Rapsun sydäntä, se kun putkista niin kovasti tykkää :)

Hauska oli tehdä iloiset pikatreenit, ei jääty mitään hinkkaamaan, kun ei hinkattavaa ollut. Treenin jälkeen lähdettiin jäähdyttelyseikkailulle Hammaslahden metsään. Siellä hurahtikin reilu tunti polkuja tallustellessa ja pupujen jälkiä tutkaillessa. Pienet metsästäjät saivat lepuuttaa nenujaan hajumaailmassa antaumuksella.

sunnuntai 21. marraskuuta 2010

Agilityn nälkä

Hyvät treenit tunnistaa siitä, että niissä tulee ihan mahdoton nälkä. Sekä mielessä että mahassa kurnii, joten kotiin päästyä on pakko laittaa sekä kisailmoittautumiset eteenpäin että pannukakku uuniin.

Soili toi valmennusryhmän treeneihin alla olevan radan ja Rapsulin kanssa suoriuduimme siitä varsin mallikkaasti vaikka toki kehitettävää löytyi kuten pitääkin.



Aluksi otin alun perinteisellä välistäveto-ohjauksella ja se meni melkoisen säätämisen jälkeen kohtuu hyvin. Minulla on tapana kiirehtiä moisissa ja monissa muissakin kuvioissa. Rapsuli pyöri hyvin takaakierrolla ja niistolla kuutoset ja seiskat, kunhan maltoin olla rynnimättä Rapsun juoksulinjalle kuutosella. Tiesin kyllä, että ei sinne ole meneminen, mutta jotenkin sieltä aina itseni löysin. Päällejuoksu pelitti hienosti ysillä. Keppikulma oli Rapelle hankala ja siinä onnistuin jotenkin juoksemaan varpaat väärään suuntaan (kyllä, juosta voi niinkin) ja Herkkis ampui kakkosväliin. Keskittymällä varpaitteni asentoon meni Hampsuliini sinne minne pitikin. Pakkovalssi hypylle 21 pelitti hyvin ja ennakoiva valssi jarrulla ja sylivekillä ja ties millä tuntui niin omalta hypylle 17. Pitkä vienti putkesta putkeen oli Rapsenderille pala kakkaa. Rapsutinta voipi kuljetella vaikka kilometrin esteiden välissä, nou problemos.

Toisella kierroksella koetin uusintana pätkää 1-5 ohjaamalla hyppyjen toiselta puolen eli otin Hapen jarrulla hypyn 2 yli ja mentiin takaakierroilla ja päällejuoksuilla ja sitten neloselle tuli mikälie takaakiertopersjättökombinaatio. Toimi ihan sairaan hyvin! Tuntui tämäkin kovasti omalta.

Hirmuisen hauskaa oli! Pääsispä jo Kemiin :)

torstai 18. marraskuuta 2010

Notkea pikku gepardi

Nuuskuliinus kävi jälleen Helillä tarkistushuollossa: typy oli pehmoinen ja notkea, täysin jumiton otus. Takana on ihan oikeaa treeniä ainakin kolme viikkoa eikä se näy saatikka tunnu missään. Aivan huikean hienoa :) Nupatsusta ei löytynyt edes perusurhelijan rasituskohdista mitään, joten melkoista priimaa on eläin.

Tuntuu hyvältä tietää, että Nuusku saa nauttia rakastamistaan harrastuksista vielä täysin siemauksin. Ehdin jo haudata Nuuskun agilitykisauran, mutta pitää katsoa, jos sitä saisi molemmille taas kunnon ratatuntumaa ja paluun kilpakentillä. Siitä Nuusku "mitä isommat kisat sitä parempi meininki" Loikkanen tykkäisi kovasti.

keskiviikko 17. marraskuuta 2010

TOP 5 korvat

Laboratoriorotta-Nuuskun ja Koekaniini-Rapsun mielestä yksimielinen korvien herkullisuus TOP 5:
  1. poronkorva
  2. peurankorva
  3. lampaankorva
  4. pupunkorva
  5. kalankorva

maanantai 15. marraskuuta 2010

Agilitya läpi yön

Unissahan ihminen saapi parhaat ideansa, joten agilitystakin kannattaa nähdä unta. Viikonlopun antia on pyöritelty nukkuessa niin kovasti, että jo on kumma, jos ohjaaja ei kehity :) Unohdin aiempiin ylistyksiini laittaa itselleni muistiin olennaisimman eli sen, että  mitään ihmeellisiä vipatushipatusheilautuksia minun ei tarvitse opetella ikuna vaan pystyn ohjaamaan Rapsua vanhalla tutulla ja kotoisalla perusohjauksellani, kunhan vain opettelen ajoittamaan ohjauksen oikein sekä tekemään sen teknisesti puhtaasti. Ajoituksesta ja rytmistäni on siis kaikki kiinni. Kuulostaa hieman huolestuttavalta, koska minultahan puuttuu tyystin ajantaju ja rytmitaju, mutta toisaalta helpottavalta, että trendikkäät hilavitkutukset eivät ole jouhevuuden edellytys. Saan olla kääpä rauhassa.

sunnuntai 14. marraskuuta 2010

Jänesniemen Elinan opissa osa 2

Uskomattoman laadukas koulutus jatkui tänään. Päivän teemana oli vaikeammat tekniset kuviot radalla eilisiä oppeja soveltaen. Oppimiseni oli jälleen hurjaa, joskin tällä kertaa kaikki ei siirtynyt yhtä ilahduttavasti käytäntöön kuin eilen, mutta teoriaa imin kuin sieni. Niin paljon hankaluutta tuli radalla vastaan ja työkaluja niiden kohtaamiseen, että tätä siirretään käytäntöön kauan. Koska kaikki tieto oli sellaista mitä olen aina ohjaukseeni kaivannut, motivaatio tiedon selkäytimeen sullomiseen on suuri.

Erityisesti ohjauksen loppuun asti vieminen on asia, johon pitää kiinnittää huomiota. Ennakoinnit olivat tänään hyviä, sain merkattua ponnistuspaikat ja tehtyä rytminmuutokset, mutta ohjaus ei pysynyt tarpeeksi tehokkaana loppuun saakka. Niistossa olen myös liian hissukka, pitäisi rohjeta työntää käsi pidemmälle.

Rapsulle heitolle irtoaminen silloin, kun lähden liikkumaan päinvastaiseen suuntaan on vaikeaa. Aika vähän tämmöistä on treenattukaan vaan enemmän eteen irtoamista ja sivuttaisetäisyyttä. Eli ohjelmaan otetaan Rapsun heittoja eteen ja minun juoksemista taakse ja tähän sainkin oivat ohjeet. Selvähän se on, että ei Rapsun luonnolla noista koskaan tule mitään opetusmateriaalikamaa, mutta kunhan saisi toimimaan tarvittavalla tasolla.

Rapsulla on hyvä rytmi eli se osaa vetää vauhdikkaasti nopealla pitkällä laukalla ja muuttaa siitä hetkessä ennakoinneissa tarvittavaan lyhyeen laukkaan. Rapsun ohjaajanlukukyky on erinomainen, vielä kun ohjaajan ohjaus olisi erinomaisia. Tähänkin sain Elinalta hyvää vahvistusta jo aiemmin pohtimaani eli estekäskyt voi jättää Rapsulta pois, koska Rapsu lukee ohjausta herkeämättä. Rapsu kyllä menee sinne minne se ohjataan ja minä voin keskittyä käskyttämään itseäni Rapsun sijaan. Tämä energiansiirto auttoi heti, sain paljon parempaa tulosta aikaiseksi, kun hoin mielessäni ohjeita itselleni. Tosin siinä ohessa olisi vielä tarpeen heitellä kehuja Rapsulle silloin tällöin :)

Sitten muutamia muistiinpanoja päivän puuhista. Alla Lukkarisen Jarin taiteilema ratapiirros:


Tehokas keilaus takaakierrolle 2 ja vauhdilla valssiin siivekkeiden väliin, takaakierroilla ja päällejuoksuilla 5-7, kasille ajoissa valmis valssi, ennakoiva valssi sylivekillä hypylle 12, vekki 13, valssi 14, ennakoiva valssi 15, vekki 16, ennakoiva valssi 18, takaakierto ja päällejuoksu 19, niisto 20, heitto 21, flippi hommeli 22, vekki 24, flippi 25, kepeillä liike kohti keppiä 2, ennakoivia valsseja loppuhun.

lauantai 13. marraskuuta 2010

Jänesniemen Elinan opissa osa 1

Ensimmäinen kouluttaja, joka puhui minun kieltäni. Elina toi päähäni uutuuksia ja osittain samoja asioita kuin muutkin ovat sanoneet, mutta nyt oikeasti ymmärsin kaiken perustaa myöten ja sain ajatukset siirrettyä tekemiseeni. Jänesniemen Elina ammensi tämän ohjaajan päähän viisautta, jonka avulla yhteistyö Rapsun kanssa nousi uusiin sfääreihin.

Aivan loistokas oli päivän koulutus, jossa oli teemana rytmitys ja ajoitus ja ennakointi ja... Pääosassa siis ohjaajan liike. Olipahan hyvät treenit. Elina painotti koko ajan liikkeen merkitystä ja sitä, että liike on tärkein, liikkeen jälkeen koira lukee päätä, sitten jalkoja, sen jälkeen tulee kädet ja lopuksi se ääni. Tämän toki Rapsu, silmämunien värähtelyn lukija, on minulle rautalangasta vääntänyt, mutta parasta olikin saada koulutusta siihen miten tämä kaikki oikeasti ohjauksessa näkyy. Elina totesikin Rapsun lukevan ohjausta niin hyvin, että periaatteessa minun ei tarvitsisi sanoa sille radalla mitään ja minun tulisi vähintäänkin jättää kaikki ylimääräinen hölinä pois ja keskittyä siihen liikkeeseen, koska sillä on tuolle koiralle merkitystä. Tämä tulee olemaan haasteellista, koska höpötän murmeliloilleni koko ajan, joka paikassa ja aina.

Sain koulutuksessa omaan liikkeeseen paljon paremman rytmin ja rohkeuden. Oma vauhti lisääntyi hallitummalla jalkojen käytöllä ja huomasin ehtiväni tilanteesta toiseen. Missään vaiheessa ei ollut tunnetta, että en kerkeä. Suuria oivalluksia olivat mm. rytminmuutoksen tekeminen ennakoivassa valssissa, oman rintamasuunnan asento jokaisessa ohjausliikkeessä sekä puolivalssien korvaaminen päällejuoksuilla. Myös välistävetoihin tuli aivan nerokas kuljetus. Toisin sanoen pakoissa, joissa ennen minulla on ollut hirveä kiire, ei ollut kiirettä olenkaan vaikka Rapsu tuli entistä kovempaa ja tiukkaakin tiukemmilla kaarteilla. Löysin sen tunteen miltä tuntuu, kun osaa ohjata.

Rapsussa ohjaamiseni ennakoivuus ja rauhallisuus näkyi entistä uljaampana vauhtina ja rytminä. Rapsu haki esteitä pitkillä määrätietoisilla laukka-askelilla ja meni koko ajan sinne minne pitikin. Tajusin myös lopullisesti sen, että alun paikallaolo-ongelmakin on ohjaajan päänsisäinen asenneongelma: jos radalle mennessä ei ole kunnon fiilistä, se näkyy koirassa. Kun oma asenne on kohdalllaan, elukka napottaa lähdössä kuuliaisena kuin kuuliaisin lähdössä napottaja. Ja oma asenne tulee haasteesta. Siitä, että pitää ylittää itsensä. Siitä, että treeni on ohjaajalle vaikea. Siitä, että ali ei pääse vaan on pakko kiivetä, jollei jopa lentää.

Koulutuksen rakenne oli nerokas. Radalla oli 35 estettä ja radan tutustumiseen käytettiin aikaa noin 45 minuuttia. Tämä oli melkein parasta koko treenissä ja ihmettelenkin miksi hallin seinustat eivät pursuneet kuunteluoppilaita, koska tämä oli se vaihe missä oikeasti oppi. Elinan kanssa kävimme läpi mahdolliset ja mahdottomat ohjausvaihtoehdot jokaiseen kohtaan huomioiden koiran tulokulma, lähtökulma, esteiden etäisyyden, vauhti jne. Niin perusteellista ja perusteltua.

Ja sitten hehkutuksesta itse treeniin, alla Lukkarisen Jarin taiteilema ratapiirros päivän harjoituksesta:


Ensin vedettiin kisamaisesti 1-19 ja päästiinkin Rapen kanssa virheettömästi 1-18, mutta olipa aika hektistä sekä kohta lähtee lapasesta ja lujaa -oloista menoa. Tämän jälkeen lähdettiin palastelemaan läpi koko rata ja pienillä säädöillä sain aivan huikeasti aikaa ja rauhaa menooni. Viilaukset esim. aloituksessa selvä heitto takaakierrolle 2 ja heti ennakoivaan valssiin ja jarruun kolmoselle luottaen, että koira lukitsee esteen, päällejuoksu seiskalle puolivalssin sijaan, vekki kasille, valssiin kunnon liike 11, nopeammin liikkeelle niistolta 14, ennakoivaan valssiin rytminmuutos esteelle 15, valssilla välistäveto, niistosokkari 17, sylivekki ennakovaan valssiin hypylle 21 ja takaakierto & päällejuoksu 25-26, vekki 27, takaakierto & päällejuoksu 30-31. Monet kohdat olivat Rapsulle luonnostaan helppoja, koska sillä on niin vahva ohjaajahakuisuus esim. putkelle 18 viennissä tai hypylle 33 vedossa/pakkovalssissa ei ollut mitään hankaluutta, koska Rapenhan saa haltuun ihan missä vaan ja milloin haluaa.

Oleellista ohjaukseni parantamisessa oli ylipäätään se, että heti kun Rapsu lukitsee esteen pitäisi minun kiitää kohti seuraavaa kuviota eikä jäädä ihailemaan sen menoa. Olen vaan aina pelännyt, että jos ennakoin liikaa, ohittaa Rapsu esteet, mutta eihän se ohita vaikka miten ennakoisin, jos vien samalla kuitenkin ohjauksen loppuun. Kuulostaa simppeliltä, mutta vauhdissa hankalaa. Ylipäätään valssin aloituksessa rintamasuunnan suuntaaminen koiran ponnistuskohtaan oli uutta. Tiesin kyllä, että rintamasuuntaa pitää kääntää, mutta nytpä tiedän kohdankin mihin sen kohdistan :)

Palaute oli rakentavaa, kannustavaa, hyvää. Minä niin nautin. Tämän tunteen kun saisi pitää.

torstai 11. marraskuuta 2010

Lunta lapasessa

Nuusku ja Rapsu ovat viime aikoina liittyneet Topin seuraan ylä- ja alamäkitreeneihin. Kovasti kaveruksilla on ollut kivaa pimeässä Lykynlammen maastossa viipottaessaan discovalot villkuen. Yhden kerran Rapsu yritti jopa haastaa Topia leikkiin törmäilemällä Topiin täysillä, mutta Topi ei lämmennyt Rapsun lähentelyille.

Muutenkin päivittäiset metsälenkit ovat olleet hirmuisen veikeitä, koska lumi on luppakorvista aivan parasta viihdettä. Piehtarointia harjoitetaan tasaisesti pitkin lenkkiä, hajuja nuuskutellaan hirmuisella pärskinnällä höystettynä ja lunta syödään. Tuskin maltan odottaa kunnon nietoksia ja lumikenkäilyreissuja pitkin saloja huiskuhäntien kera. Ja pakkasia!

Illan agilityssa ei ollut varsinaista teemaa vaan aiheena oli ratatreeni, olisiko ollut kaksi 10-15 esteen pätkää. Molemmat olivat teknisesti helppoja eikä niissä sen puoleen ollut haastetta, mutta melko suohon ne silti Rapsun kanssa menivät, koska Rapsuttimen ongelmana olivat -yllätys, yllätys- lähdöt. Ei pysynyt perä maassa, joten palautin sen takaisin istumaan tsiljoona kertaa. Otin lopulta napakammat käskyt käyttöön, jolloin ahteri ei liikkunut, mutta Rapsu paineistui niin kovin, että lipoi lähdössä huuliaan minkä kerkesi. Ei hyvä. Mutta toisaalta eipä se juuri muita mahdollisuuksia minulle jätä. Ahdistuksensa seurauksena Rapsu ei radalla olisi halunnut viereltäni poiketa, että ei nyt vaan mene enää väärin mikään. Peruslapasmenoa siis. Mahtaa olla lystikästä viikonlopun Jänesniemen koulutuksessa. Vaikka toisaalta, mitä hankalampi treeni, niin sen mukavampi Rapsun kanssa on treenata, koska silloin käpälässä pysymisestä on välillä jotain iloakin. Toivottavasti viikonlopun treenit ovat siis tuskaisen hankalat.

Nuuskun kanssa oli hupaisaa, koska se oli hommasta niin ylitohkeissaan ja hirmuisen kiva elukka muutenkin. Pimeät putkikulmat olivat muistista hieman kaikonneet, mutta palautuivat hyvin toistojen myötä. Kontaktit, jotka vaihdettiin pysähdyksiin tuossa alkusyksystä, tehtiin nätisti puomilla, mutta eivät toimineet aalla juurikaan. Heti, kun mukaan tulee esteitä ja vauhtia niin, että päässä humisee tuuli aivotoimintaa voimakkaampana, Nupan selkäytimestä tulee aalle juoksukontakti, tosin korea sellainen. Rauhoitetummalla menolla pysähdyskin löytyi, mutta ei se vauhdin kanssa selkäytimessä ole. Mietinkin, että voisin kaivaa naftaliinista dvd:n, jossa A opetaan boksilla, voisi olla kiva vihdoinkin käytännössä koettaa eikä vain pohdiskella, että mitä siitäkin tulisi. Parasta illan treenissä kuitenkin oli se, että rohkenin laittaa Nuuskun kepeille eikä se hajonnut osiin.

sunnuntai 7. marraskuuta 2010

Pois mukavuusalueelta

Päivän hauskuus alkoi heti aamulenkillä lumisessä metsässä telkutessa. Puolenpäivän jälkeen alkaneet hakutreenit nostivat tunnelmaa entisestään. Oltiin tolleriporukalla samassa maastossa kuin viimeksikin eli mäkiä, juoksuhautoja, suuria kantoja ja muita upeita kätköjä löytyi yllin kyllin.

Molemmat tipuset saivat kolme maalimiestä. Ensimmäinen oli oikeassa etukulmassa olevassa poterossa palkkana narupalloviritys ja herkkuja. Toinen maalimies oli keskivaiheilla vasemmalla piiloutuneena valkoiseen lakanaan, koska maassa oli lunta. Palkkana nameja. Kolmas maalimies oli oikeassa takakulmassa haamuna makupalojen kera.

Nuuskuliini huomasi keskilinjalta heti kolmannen maalimiehen, joten en edes yrittänyt laittaa sitä ykköselle, koska se oli lukinnut kolmosen. Siirryin siis suosiolla linjaa eteenpäin ja aloitettiin sitten haamulla. Tämä löytyi hyvin, mutta sinänsä ei ollut hyvä juttu, koska haamun oli tarkoitus olla motivoiva lopetus, ei apuihin yllyttävä aloitus. Toisena maalimiehenä siis lakanajeppe ja siihen Nuusku ei kummoisesti irronnut, koska odotti siihen liikettä. Uusi lähetys ääniavulla ja hienosti meni. Kolmanneksi otettiin sitten ykkönen suoraan ääniavulla ja hyvin löytyi.

Rapsuliinin kanssa saatiin ukkelit noukittua talteen suunnitellussa järjestyksessä. Ykköselle lähetys ilman apuja, Rapsu painoi pusikkoon täysillä ja palasi maalimiehen kanssa. Kakkosen lakanahemmolle Rapsu syöksyi myös tormakkana ilman apuja ja toi eksyneen keskilinjalle tullessaan. Kolmosen haamu oli Rapsusta hauska, kun se katosi kukkulan taakse ja sen sai sieltä käydä pelastamassa.

Hienosti meni molemmilla ja seuraavissa treeneissä pitää hommaa taas vaikeuttaa. Ukkelit takarajan tuntumaan, että tulee matkaa enemmän ja vielä hankalampiin piiloihin. Oli kyllä taas niin kivaa! Ihmeellistä, koska kyse on kuitenkin palvelukoirien lajista mikä minun korvaani kuulostaa samalta kuin tylsyys.

Illaksi Rapsulin kanssa suuntasimme agilityn valmennusryhmän treeneihin. Kahmaisin mukaan pois mukavuusalueelta juosten kohti kikkailua tyyppisen treenin. Alkuun näytti siltä, että ilmeisesti kaikki ryhmäläiset ovat matkalla jonnekin eksyneet, mutta iloksemme seuraksemme saapui lopulta Heidi ja Elsa, joten oikein kivat treenaukset saatiin aikaiseksi.


Lämmittely ja jäähdyttelylenkeillä Rapsu pääsi vääntämään leikin tynkää 14 viikkoisen Kivan kanssa. Hauska oli huomata, että leikkitätin kärsivällisyys oli loputon :) Vaikka Kiva nyt oli niin kiva, että eipä siinä ollut paljoa kestämistä.

torstai 4. marraskuuta 2010

Discotytöt kisafiiliksessä


Yllä olevaan illan reeniin hankittiin lisävirettä painetta nostamalla. Hallin seinustan pöydällä napotti kasa suklaapatukoita, jotka treeniryhmän paras ja viilein liitelijä saisi mukaansa. Homma eteni siten, että jokainen sai yrittää rataa kolme kertaa aina alusta aloittaen ja pisimmälle kantanut virheetön suoritus olisi kisassa mukana.

Jos joku saa ihmisen fiiliksiin, niin suklaa. Minulla on tapana kärsiä ponnettomasta treenivireestä, mutta eipä tänään! Ihan olin kisatunnelmissa, aivan täpinöissäni ja Nuusku aisti innokkuuteni. Aivan mahtava pikku-ulisija heitti turhana painolastina olevat korvat kyydistä heti lähdössä. Yritin jotain epätoivoista niistorävellystä tuohon kakkoselle, mutta tajusin siinä nytkyessäni, että enhän minä ole edes Nupalle niistoa opettanut vaan Rapsulle, ja tulos oli sen mukainen. Lopulta löysin koiran jostain selkäni takaa ja sain sullottua sen putkeen, mutta sittenpä matka katkesikin neloselle... Toisella yrittämällä niisto ei parantunut, ennemminkin heikkeni, jos se nyt oli edes mahdollista, mutta päästiin sentään viitoselle, josta Nupatsu sinkosi aalle kertakaikkisen lennokkaasti. Nooh, kolmas kerta toden sanoo ja kertoo, että kahdeksan estettä sopii meidän tasolle. Nuuskun mielestä kahdeksasta seuraava numero on 25.

Pitkälle ei siis liihotettu, mutta se fiilis! Niin huikea. Minä saan kisajännityksen herkuista, Nuuskuli elää minun jännityksestä ja minä imen lisäiloa Nupan aivot narikkaan kaahotuksesta. Voisiko parempaa olla? No ei! Meidän pitää vielä päästä kisaradoille. Pakko.

Rapsun kanssa taidettiin ensin päästä kuutoselle, sitten viitoselle mentyäni uskomaan kilpakumppaiden sabotaasiyritysneuvoja ja lopulta kasille. Rapsun kakkosen niisto jarrulla oli hirmuisen kaunis :) Rapsuli oli myös täpinöissään, mutta ei se nakkaa ikinä korvia nurkkaan ja sitä minä sen kanssa kaipaisin. Kuulostaa varmaan järkyttävältä, mutta kyllähän sekopäisyys aina kuuliaisuuden voittaa. Veikeää oli huomata, että Rapsuli on ajanut tekniikassa Nuuskun ohi. Toki Nuuskuli on hieman ruosteessa vasta telakalta päästyään, mutta siitä huolimati se ei pese Rapsua enää kuin asenteessa. Mikä ei tosin ole mikään vähäteltävä ominaisuus.

Ei varmaan tarvinne kertoa, että kahdeksan esteen suorituksilla emme suklaateja mukaan haalineet. Skabailun jälkeen vedimme treenimällä rataa. Oma fiilis lurpahti hieman, mutta ei kokonaan, ja se näkyi Nuuskun menossa: Nuusku kuunteli. Jos minä en ole tappamassa rataa, ei sitä tapa Nuuskukaan. Kuitenkin hyvällä sykkeellä mentiin ja kovasti kivaa oli, mutta riskit puuttuivat. Nupatsu pelitti hyvin, mitä nyt valikoi kontaktin mieluummin kuin putken, jos kovin kaukaa koitin viskellä. En myöskään kyennyt vetämään vielä kepukoita vaan Nuuskulin 11 oli pussi.

Rapsun kanssa meni mahtimeiningillä treenaaminen. Sitä ei minun pieni vireenlasku haittaa vaan asenne pysyi samana ja vauhti hyvänä. Saatiin Rapsun kanssa hieno rata. Rapsulin kanssa kaikkein makeinta on sen kyky olla menemättä mihinkään putki-kontakti-ansoihin vaan se menee aina sinne minne pitää ja sen voi nakella kontaktin alla oleviin putkiin kaukaa, koska se on niissä varma. Myös takaakierrot on aika imeviä ja kaarrokset pikkuruisia. Onhan se pätevä, mutta ihan liian kiltti. Takapenkin tytöt on etupenkin hikareita mielenkiintoisempia, ei siitä pääse mihinkään.

maanantai 1. marraskuuta 2010

1800 kg liikkui äänettömämmin

Vasikankokoinen jänis ja kolme uljasta hirveä ilahduttivat maastojuoksulenkkiämme. Hirvet olivat sykähdyttäviä juostessaan metsäpolkumme yli noin 30 metrin päästä meistä. Sarvettomien liikkuminen oli käsittämättömän sulavaa ja vauhti hurja, mutta kaikkein vaikuttavinta oli äänettömyys. Niistä ei kuulunut mitään töminää, oksien rapinaa tai sammaleen suhinaa vaan elukat ikäänkuin liisivät maata hipomatta eteenpäin. Ottaen huomioon millaista rytinää itse metsässä aiheutan, olin otettu.

Tuijotin hirviä mykistyneenä suu auki, Nuusku ja Rapsu lähtivät ajoon hirvipaisti mielessään. Kerrassaan upeaa kuuliaisuutta osoittivat punaturkit: Nuusku kääntyi täydestä vauhdista takaisin ensimmäisestä vihellyksestä, Rapsu kolmannesta. Aikamoista puhinaa, tuhinaa ja pärskintää karvakuonoista kuului, kun yhdessä hetken päästä hirvien kulkupaikkaa tutkailimme. Olin kuulevinani nuuskuttelun ohessa hieman marmatusta siitä, että emäntänsä ei metsästä.