torstai 27. syyskuuta 2012

Tossun imppaajat

Erinäisistä syistä liitokoira ei päässyt tiistaina siivilleen, joten viikon äksönin tarve korjattiin seuraavana aamuna hikiliikunnalla :) Tai no kaksijalkainen taisi olla ainut hikoileva. Mahtavan aurinkoinen aamu houkutti juoksemaan, joten juoksemaan siis mentiin. Tahdiksi otettiin reipas ravi à la Nuusku ja suunnaksi Noljakan ihanat metsäpolut, viljaisat pellot, heinikot ja ryteiköt. Minä niin tykkään juosta metsäpoluilla ja niin tykkäsivät luppakorvatkin. Nuuskutin veti hyvällä sykkeellä ja välillä meni suorastaan liitopassia, Rapsu sai pari hepuliakin, kun oli niin hauskaa. Hienoa, että Unskiksen lihaskunto on palautunut ripeille ravilenkkeille saakka.

Keskiviikkoiltana ohjelmassa oli jälkitreenit, vallan pk-jälki eikä veri. Seurana olivat Topi, Mörkö ja Viiru. Köpöteltiin hiihtomäen kukkuloille lyhyet jäljet, joissa tavoitteena oli hakea sitä kuuluisaa rauhallisuutta suoritukseen. Olen kuullut, että jotkut osaavat jäljestää rauhallisen harkitusti, meillä semmoista tyyliä ei ole vielä näkynyt. Lähdin hitautta hakemaan runsaalla namituksella, mutta jäljestysvaiheessa huomasin olleeni jälleen kerran turhan harvaan namusia tiputteleva jäljentekijä. Nuuskutin meni kohtuu rauhassa, mutta Rapsutin olisi räpsytellyt kameratolppia, jos olisin sen antanut haluamallaan vauhdilla paahtaa. Keuli minkä kerkesi eikä se vielä päässyt pois mejäjälkimoodista. Pohjustin rauhallisuutta jättämällä pois valjaat, jotka nostavat tunnelman kattoon ja käytin eri käskyäkin jäljelle, mutta silti pikkuvaliolla oli fiilikset kaakossa. Seuraavalle jäljelle siis vielä enemmän ruokaa. Aikamoista syömistä tämä laji. Onneksi saadaan jossain vaiheessa treeneihin koutsi Armeniasta, joten jospa sitä minäkin saisin oikeat otteet tähän hommaan.

Vuoroaan odottavan kaksikon toinen osapuoli on haistanut takaviistosta tuoksahtavan Mörölle tehdyn jäljen.

Hetkinen, tuumaa toinenkin, tuolla taitaa olla jotain!

Kyllä vain, siellä se on!

Pitänee loppuviikosta huitaista verijäljet molemmille, kun verta näytti pakkasessa lojuvan. Ajattelin tehdä jäljet pellolle, saada siten Rapsuttimelle maavainuisempaa menoa tai ainakin vähemmän tuulissa huojumista. Toisin sanoen saada viimein aikaiseksi sen mihin Minna-jälkiguru meitä kehoitti jo joskus kesän alussa.

lauantai 22. syyskuuta 2012

Suomujärven rantatytöt

Perjantain viettoa Suomunkierrolla.

Rapsu pitkospuilla.

Nuuskutin rantaleijonana.

Rapsis sillalla.

Nuuskis.

Unskispunskis.

Lisää kuvatuksia täällä.

tiistai 18. syyskuuta 2012

Kuhasalon kauneudessa

Syysaurinko houkutti heittämään iltapäivälle suunnitellut treenit syrjään ja hilppaisemaan koko lauman kera luontoretkelle sekä herkuttelemaan. Kiersimme nautiskellen Kuhasalon luontopolun ja lepuutimme mieliämme aaltojen pauhussa sekä havisevassa metsässä. Rapsutin pääsi myös esittelemään kiipeilytaitojaan seuratessaan oravaa puunrunkoa pitkin puolentoista metrin korkeudelle.

Nuuskun  kaunistakin kauniimpi profiili.

Nuotiopaikan tsekkaus, jos joltain on jäänyt jotain jonnekin, edes vähän.

Vesi oli korkealla ja mainingit mahtavat.

Kaikki rantakivet, joilla aiempinä kesinä on pompittu, olivat hautautuneet veden alle.

Rapsu pieni petunsyöjä.

Ihana tuuli, tuumaa Nuusku.

Huoltotoimenpiteitä.

Muuan nuotiopaikka oli muuttunut melkein uimapaikkaksi.

Siellä mennään, täältä tullaan.

Rapsutin rantakalliolla.

Nupsutin rantakalliolla.

maanantai 17. syyskuuta 2012

Pari satunnaista otosta

Muutama sekalainen napsaisu kesältä ja syksyn alusta.

Neiti Korvakarva mökillä.

Soutelemassa.

Noljakan pelloilla juoksemassa.

Murut.

Rapsutin ja Nuuskutin.

Nuusku kyylää toiveikkaana, josko vieraita tulisi?

Ainoa otos Helsingin reissulta. Näyttää pääkaupunkiseudulta, eikös juu?

Nuusku Tarkkakirsu löysi siipeilijän roskakatoksen kupeesta.

Rapsu suolestaa palkintoankkaansa.

perjantai 14. syyskuuta 2012

Tossun jäljillä

Luppakorvien päivät ovat täyttyneet sienestyksestä, marjastuksesta ja kavereiden kanssa lenkkeilystä. Rapsun mustikoiden mussutus on mennyt välillä niin mahdottomaksi, että edelliset on pitänyt oksentaa pois, jotta uudet mahtuvat masuun. Onneksi puolukoiden kanssa linja on ollut maltillisempi eikä niitä ole vielä ylensyöty.

Rauhaisa elo on hyvä katkaista pienellä aivojumpalla, jotta dementia pysyy poissa. Koska tyttölöiltä ei sudokut onnistu, lähdimme perjantai-illan ratoksi Topin ja Viirun kanssa treenaamaan pk-jälkeä. Kyllä, luit oikein: pk-jälkeä. Ikinä koskaan ei olla moista harrastettu, mutta Satu opasti hyvin alkuun. Meillähän ei ole tarpeeksi lajeja, joten uusia on hyvä haalia ;) No totta puhuen, pitää olla semmoisia puuhia mihin Nuuskukin pääsee mukaan. Jäljestys sopii Nuuskulle kuin kirsu kuonoon, mutta verijäljen väkerrys ei tänään innostanut (kiitos hirvikärpästen), joten laajennettiin lajirepertuaaria. Tossujälkeä voi ainakin näin alkuvaiheessa tehdä helppoon maastoon ja tarpeeksi kaupunkilaisittain kauas hirvikärpäsistä. Huonostihan tässä siinä mielessä kävi, että niin ohjaaja kuin koiratkin nauttivat lajista suuresti ja seuraavat treenit on jo sovittu :)

Tein molemmille lyhyet kaarevat jäljet, joihin tiputtelin nameja alussa joka toiselle askeleelle ja siinä vaiheessa, kun alkoi laiskottaa (eli noin neljännen askelen jälkeen) siirryin tiputtelemaan nameja harvemmin. Eihän noille jäljestämistä tarvitse opettaa, mutta namusilla on tarkoitus varmistaa se, että mussukat ymmärtävät ihmisen olevan jäljestyksen kohde eivätkä etsi epätoivoisesti verta valunutta hirveä ja se, että kirsu pysyisi mahdollisimman alhaalla eikä nousisi tarkistelemaan ilmavainulla. Koetin vahvistaa jälkitarkkuutta, jos joskus vaikka jotain keppejä pääsisi jäljelle piilottelemaan. Nehän eivät löydy, jos otus siksakkaa. Hyvin meni molemmilla, mutta Rapsulla tuntui olevan kiire eli seuraavalle jäljelle nameja tiuhemmin. Rapella taisi olla sorkka mielessä, joten yritti hönkiä vauhdilla loppuun. Nuusku meni maltillisemmin, mutta oli silläkin turhan mejämeininki. Mejässähän tytöt tykkäävät painella metsä ryskäen. Seuraavaa jälkitreeniä suunniteltiin nurmelle tai pellolle, jonne nameja on sammalikkoa helpompi kylvää. Tuskin maltan odottaa!

tiistai 11. syyskuuta 2012

Rumasti, mutta virheettä

Vaihtelu virkistää, joten lähdettiin Rapsun kanssa kotona möllöttämisen sijaan treeneihin. Tehtiin alla olevaa hupsutusta.


Vedettiin ensin nollana läpi 1-18 ja sitten unohdin radan. Mieleenpalauttamisen jälkeen huitaistiin loppukin. Tavoitteena oli hyvä syke ja onnistuminen, kauneudella ei ollut mitään väliä. Pääasia, että saatiin tehtyä se mitä oltiin tekemässä keinolla millä hyvänsä, ja saatiinhan me. Poistuin mukavuusalueelta jaakottamaan (3), persjättäilemään (8, 10) ja jotain poispäinkääntövemputusta vääntämään (13). Kohtaan 15-17 koetin eri vaihtoehtoja mm. persjätön (16) ja jonkun hirvittävän huonon epämääräisen poispäinsylikäännön (17) yhdistelmää sekä runttaamalla takaakiertoon (17) keltaisen putken puoleisen siivekkeen kautta. Takaakierrolla sain paremmin etumatkaa jatkotilanteeseen, jossa viipotin tekemään huonon persjätön ja päällejuoksun (19). Toisella vaihtoehdolla olin myöhssä 19 hypyllä ja 20 oli sula mahdottomuus. Oikein mukavaa settiä Rape veteli ja olipa itsekin kiva kipittää tukka putkella. Ainoastaan Rapsun lähdöt olivat hanurista, ei olisi millään malttanut lupaa odottaa, muuten olin varsin tyytyväinen.

sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Kisakuvia

Alla Jalavan Kaisan napsuttelemia kuvia päivän kisoista. Radalla C Heidi ja Hapsu Hipsuvarvas.

Ohjaaja huomaa vasta kuvasta, että C radalla oli rengaskin. Mutta ilmeisesti nää suoritti sen.

Onko se pupu? Ei, se on Rapsutin, jolla on sheltin korvat!

Korvat antaa siivet ja tassukarvat lisää liitopinta-alaa.

Ohjauksen ajoitus kohdillaan? Ja suunta oli? Koiraparka.

Maali on kuonon ulottuvilla ja hymy herkässä!

Rouva Räkä ja Neiti Pomppufiilis

Viikko meni peiton alla kuten myös viikonloput ensimmäiset kisat. Lauantaiaamuna arvoin ja pohdin, heitin kolikkoa ja pähkäilin, kuumeisena kuumeisesti mietin, että lähtisikö vai ei ajelemaan Lieksaan ja kisaamaan piirinmestaruudesta. Lopulta päädyin peiton aluseen, kun oli sadetta luvattu. Sairaana sateessa? Hirveän hyvä idea, mutta en sitä silti toteuttanut.

Sunnuntaina aurinko herätti ja olo tuntui hieman paremmalta. Kisapaikalle oli mentävä viemään toimistoon kamat, joten samahan se oli pakata luppakorvakin kyytiin ja kuulostella oloa yhden radan verran. Jos tuntuisi aivan hirveältä, niin jätettäisiin loput radat välistä. Onnistuin itseäni moisella lupauksella huijaamaan, hah! Niin kuin en olisi tiennyt, että jos kisapaikalle itseni saan raijattua, niin perinteisesti olen juossut radat vaikka pää kainalossa. Siinä vaiheessa mitään luovuteta. Ja niin siinä kävi nytkin. Limaan tukehtumista uhmaten vedin läpi kaikki kolme rataa vaikka heikon liikkumisen vuoksi valssit olivat myöhässä ja vaihtuivat takaaleikkauksiin, pää pyörtyi kurveissa ja meininki oli vähän sinne päin, jos armeliaasti katsoi, mutta fiilis oli kohdillaan, ja se miulla oli tavoitteena. Olen pyrkinyt kehittämään omaa kisa-asennettani humputtelusta kohti taistelua ja se alkaa tuottaa tulosta.

Eka rata vaikutti aikamoiselta. Alussa oli hirmuista valssihässäkkää, väliltä löytyi välistävetoa ja hankalaa keppikulmaa ja lopussa möllötti lievää ahdistusta aiheuttava puomi. Periaatteessa Rapsulle sopiva rata, koska sehän kieppuu kivasti, mutta ei ollenkaan sopiva toipilasohjaajalle. Ei liikkunut jalka livakasti, joten pakon edessä muutin ohjaussuunnitelmaa lennossa, kun en yksinkertaisesti kyennyt liikkumaan haluamallani tavalla ja sijoittumaan sinne minne oli tarkoitus. Asenne oli kuitenkin hyvä, olin keskittynyt ja halusin onnistua, meno sujuvaa, puomi hidas, mutta nolla tehtiin ja sijoituttiin kakkosiksi eli saatiin kaiken tilpehöörin ohella sitä olennaista eli suklaata, Pandan suklaasydämiä. Nam.

Toinen rata oli simppelimpi, mutta vaati ohjaajalta eri vikkeliä jalkoja kolmen esteen (takaakierto- suora putki- takaakierto) pätkälle. Ei löytynyt. Pääosin rata oli mukavaa putkirallia, tykkäsin, mutta sorruin tyyppivikaani ja mietin tulevaa, unohdin ohjata nykyhetkeä ja hyllyhän siitä napsahti. Suora putki, jota ennen ja jonka jälkeen on takaakierto, on asia mikä pitää treenata kuntoon. Tällä hetkellä se aiheuttaa ahdinkoa, huonoja ohjausvalintoja, kaameaa rytmitystä ja lopulta munauksen. Ei ollut ensimmäinen kerta, viime kisoissa oli samantyypistä kuviota kehissä ja pieleen se meni sielläkin. Rapsulla oli oikein lystiä ja Rapsu otti ohjauksen hajoamisesta kaiken irti leiskauttelemalla väliin esteen jos toisenkin. Irtoili iloissaan ja minusta se oli hauskaa, hassu loikkiva eläin. Nauratti niin paljon, että en saanut loppuradalle enää mitään taisteluasennetta käyntiin, mutta mentiin kuitenkin hyvällä fiiliksellä läpi.

Kolmas rata oli hypäri ja aiempiin päivän ratoihin verrattuna yllättävän suoraviivainen. Siinä ei tullut suurempia kämmejä, mitä nyt olin valsseissa myöhässä, joten Rapsun kaarrokset olivat pitkät, ja vähän sekoilin juoksulinjojeni kanssa, kun en hahmottanut suhdettani maailmaan. Rapsu oli kuulemma edennyt enemmän ylöspäin kuin eteenpäin, joten saatiin yllätyksekseni yliaikanolla. Voitto sillä heltisi, mutta olisi pitänyt 44 sadasosaa kiristää vauhtia, niin olisi tullut nolla plakkariin. Olisin minä sen halunnut. Ykköspalkintoon lukeutui kuitenkin suuri suosikkini, Fazerin vadelmakarpalosuklaalevy, joten en jaksanut yliaikaa kauaa harmitella. Asennetta kuitenkin oli ja mikä tärkeintä: pysyin nykyhetkessä. Ja sain suklaata.

Kokonaisuutena Rapsun lähdöt olivat kohtuullisia. Pysyi pylly maassa ja lähti vasta luvalla, mutta ei lähdöt luotettavilta silti tuntuneet. Ensimmäisen radan puomi oli alastulolla hidas, toisen radan puomi oli parempi. Joka radalla oli hankala keppien avokulma, mutta koska tiedostin meidän heikkouden, ohjasin kepien aloitukset niin varman päälle kuin vain voi eli radasta riippuen joko linjasin tai niistin Rapsun sisään. Ensimmäisellä radalla minulla oli ihan mahtiasenne, toisella radalla asenne katosi ensimmäiseen virheeseen, kolmannella radalla oli hyvä asenne, mutta ei yltänyt aivan priimaan, koska minulla alkoi olla jo mehut poissa ja nälkä. Rapsu mokoma söi miun eväät ekan radan jälkeen.

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Ruumis kalliolla

Nuusku ja Rapsu, etsiväkaksikko vailla vertaa. Koiramaailman Sherlock Holmes ja John Watson. Nelijalkaiset Hercule Poirot ja Arthur Hastings. Karvaiset Jane Marple ja käsilaukku.

Salapoliisikaksikko matkasi pääkaupunkiseudulle lomailemaan. Reissu soljui leppoisasti, kunnes eräänä aamuna valppaat luppakorvat törmäsivät aamupissillä vähintäänkin epäilyttävään näkyyn: takapihan kalliolla retkotti ruumis. Tarkat nuuskuttelututkimukset osoittivat, että oli tapahtunut henkirikos. Tätä oletusta tuki huomio siitä, että uhrilta puuttui pää. Kaksikko oli yksimielinen sen suhteen, että harva kuolee luonnollista kuolemaa nakertamalla itseltään pään irti ja kätkemällä sen. Tarkkaa henkilöllisyyttä luppakorvaetsivät eivät pystyneet tunnistamaan, mutta lajin kylläkin: vahvat takakoivet ja töpöhäntä paljastivat, että uhri oli pupu.

Löytö käynnisti tarkat rikospaikkatutkimukset, jotka olisivat saaneet itse Horation kalpenemaan. Uhrin ja syyllisen yölliset liikkeet kartoitettiin, vainuttiin käpelien jäljet pusikoista ja pötköttelypaikat heinikoista, tehtiin karva-analyyseja ja makusteltiin papanoita; mitä sisälsi vemmelsäären viimeinen ateria ja mitä oleellista se kertoisi? Oliko pitkäkorva paikallisia vai oliko papanoiden heinä mussuteltu kauempana? Ristiturvan murhatutkimukset, kyllä se oli harkittu murha eikö pikaistuksissa tehty tappo, saivat yllättävän käänteen, sillä ruumis katosi seuraavana yönä. Jäljelle jäi pelkät suolet ja surisevat kärpäset. Tämä  herätti etsivien mielessä lukuisia kysymyksiä kuten mitä tämä kaikki oikein tarkoittaa?Heräsikö pupu henkiin ja pomppi kotiinsa? Siirsikö ykkösepäilty eli kettu ruumiin johonkin piiloon? Onko pää siellä missä ruumis? Onko ruumis kätketty lähelle vai pysähtyikö syyllinen välillä evästelemään ja vei ruumiin kauemmas? Miksi me ei syöty sitä pupua ennenkuin kettu vei sen piiloon?