torstai 29. marraskuuta 2012

Ohjausta sieltä jostain

Tiistai-illan treenissä teemana olivat persjätöt. Suuri inhokkini, mutta eipähän se silti tarkoita sitä, ettenkö voisi niitä opetella tekemään. Ja kuten Ira totesikin, olen aikaisemmin inhonnut myös saksalaisia, mutta nyt ne on vallan hauskoja, kun on jotain tuntumaa niiden tekemiseen. Yritin siis tsemppautua siitä vaikka aika vaikeaa oli, kun olin niin kehno. Persjätöissä pitää osata ajoittaa ja liikkua enkä osaa kumpakaan.


Alkuun viimeisimmän Jänesniemen sunnuntain treenin tapaan lähetys hypylle (1) niin, että olin jo seuraavan hypyn (2) takana. Hyvin toimi, toki varmistin sen jättämällä Rapsun niin viistoon kuin vain pystyi ja kiertämällä itse kakkoselle ykkösen takaa, jotta Rapen huomio kiinnittyisi ensimmäiseen hyppyyn. Hirveän hankala oli Hapsun irrota takaakiertoon (4) niin, että olisin ehtinyt persjättöön (5-6) ilman tapaturmavaaraa. Takaakiertoon irtoamisen vaikeus johtui omasta kökköydestäni, rintamasuunta ei pysynyt tarpeeksi kauaa ohjaamassa vaan hätiköin jatkuvasti, joten Rapsu ei lukinnut takaakiertoa vaan teki niinkuin tahtomattani näytin. Jotta sain sen onnistumaan, jouduin hyydyttämään oman liikkeeni, kun en pystynyt ohjaamaan ja liikkumaan yhtäaikaa. Tunsin olevani umpisurkea tampiopalikka. Rapsu on kuitenkin mahdollista irrottaa takaakiertoon kaukaa, mutta jostain syystä sabotoin jokaisen irrotusyrityksen tekemällä takaakierroista jotain ihan muuta kuin takaakiertoja. Jouduin siis varmistelemaan nelosella ja varmistelu johti ohjausvaihtoehtojen vähenemiseen jatkotilanteessa. Tein siis poispäinkäännön (6), koska en muuhun ehtinyt ja siitä pystyin irrottamaan Rapsun seuraavaan takaakiertoon (7), jonne Rapesta oli huomattavasti mukavampi lähteä kuin aiempaan.

Väänsin persjätön välille 10-11 vaikka se tuntui aivan kamalalta. En yhtään tykkää juosta näkemättä koiraa, vaikka tiedostan toki, että jos ne persjätöt osaa ajoittaa, niin on se varmaan ihan kivaa. Mutta ei se minusta tällä hetkellä ole yhtään kivaa tai luotettavaa, lähinnä hirvittävää arpapeliä. Yllätin itseni ajattelemasta, että tuohon kohtaan olisi ollut paljon kivempi tehdä poispäinkääntö yhdelletoista. Hassua, olen inhonnut niitäkin, mutta kyllä ne nyt persjätöt voittaa! Muistutin kuitenkin itselleni, että tämän treenikauden tarkoitus on oppia nostamaan inhokit tykättävien ohjausvalintojen tasolle, joten persjätöllä mentiin. Jossain toistossa tosin tapahtui se mitä olen ajatellutkin, että Rapsun kanssa helposti käy, kun persjättö aloitetaan nykyaikaiseen tyyliin tosi aikaisin: Rapsu luki sen pakkovalssiohjaukseksi ja tuli kympin toiselle puolen.  Aikamoista räpellystähän se ajoitus oli, mutta tuli siihen jotain onnistumisiakin.

Yhden persjätön tekeminen oli ihan kivaa (12-13), heitto (14) sai Rapsun sinkoamaan aika kauas ja se tuli jopa renkaasta ohi, joten siihen piti ottaa linjausta ja vastakkaista hieman mukaan, pakkovalssi (16) ja valssi (16-17) käänsi hyvin, poispäinkääntö (18) sai Rapsun aloittamaan kepit oikein silloin kun annoin sen aloittaa rauhassa, persjättö (20-21) ei ahdistanut, niistosokkari (21) tuntui omalta, hieman linjausta (22) ja heitto hypylle (23) hyppy 21 leijeröiden ja loppuun yksi kesto inhokkini eli takaaleikkaus (25). Vaihtoehtoisesti testasin myös versiota persjättö (15-16) ja niisto (16) mikä tuntui myös mukavalta, joskin R meinasi tulla persjätössä jaloille.

Meinasin kirjoittaa, että siihen, että tekisin persjättöjä kisaradoilla muulloin kuin Rapsun ollessa putkessa menee varmaan miljoona vuotta, kunnes tajusin, että taisin uhota ohjaavani mukavuusalueen ulkopuolella ensi viikon kisoissa. Entäs jos mie nyt ylistänkin persjätöt kauheen kivoiksi ja saksalaisia rakastan, sylkkärit ja poispäinkäännöt on niin lähellä sydäntä takaaleikkauksista nyt puhumattakaan, niin saanko mie sit ohjata valsseilla, kun niitä inhoon tosi paljon? Jep.

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Kadonneen sorkan metsästys

Rapsulla on tekeillä ilmoitus "Vaihdetaan ohjaaja"-palstalle, ja kirjoituksen keskeisenä sisältönä on toive saada ohjaaja, joka ei telo itseään jatkuvasti telakalle ja haittaa siten koiransa harrastuksia. Suuret suunnitelmat agilityn omatoimisista tekniikkatreeneistä ja nautinto viikottaisista ohjatuista treeneistä tältä viikolta kariutuivat, mutta onneksi ohjaaja sai popsittua itsenä pillereillä siihen jamaan, että lenkkeilyn lisäksi hupsuttimet pääsivät jälkimetsään.

Käytiin eilen Elli-Marin kanssa jäljet vetämässä. Hain treeneihin haastetta jättämällä alkumakaukset pois tavoitteena jäljenalun itsenäinen etsiminen. Jos uudet sääntömuutosehdotukset menevät läpi ja jos joskus vielä kokeisiin mennään, niin ollaanpahan iskussa! Virkistystä treeneihin halajin verettämällä jäljet tiputtelemalla jäljelle veritippoja pullosta perinteisellä sienellä vetämisen sijaan. Piristävää! Poikkeavalla veretyksellä tutkailin, että jos kirsun edessä ei lemahda sateenlevittämä suunnaton verivaltatie, niin työskenteleekö luppakorva eri tavalla? Ajatuksena hirvittävän nerokas, mutta käytännöntoteutus minulla hieman ontui, kun siinä vaiheessa, kun Unskin ja Hapen jälkiä lähdettiin vetämään, niin alkoi jo hämärtää, olla suorastaa pimeä, enkä siis nähnyt minkä verran verta pullosta lorottelen. Ei ollut helppoa pimessä läträäminen. Sen vuoksi verimäärän kontrollointi ei sujunut suunnitellusti ja molemmilla jäljillä kaadot tulivat liian nopeasti viimeisen kulman jälkeen, kun veri ei riittänyt ihan niin pitkälle kuin kuvittelin. Mutta ensi kertaa varten suunnitelma on jo päivitetty: jälkienteko VALOISAAN aikaan ja tiputteluputeliksikin sain Elli-Marilta hoitoainepurkkiani näpsäkämmän salaatinkastiketörpön. Kyllä nyt kelpaa!

Tänä aamuna hurautettiin jäljestämään. Nuuskuttimen jälki oli L-kirjaimen muotoinen, ilman alkumakausta, ilman välimakauksia, yksi makaukseton kulma ja liian lähellä kulmaa kaatona hirvensorkka ja aamupala. Unski oli tosi etevä, haki hienosti jäljen alun ja eteni uskollisesti jäljen päällä. Kulmassa Nuuskis rupesi rengastamaan katkoa, mutta päätyi lopulta etevänä kaadolle. Tykkäsin Nuuskun työskentelystä, se oli hyvävauhtista ja koko ajan etenevää, määrätietoista ja vallan pätevää. Seuraavalla jäljellä jatkan tiputtelujäljentekoa Nuuskulle, koska se oli selkeästi piristävää myös Nuuskusta, ei ollut liian helppoa, mutta ei myöskään liian vaikeaa vaan juuri sopivasti inspiroivaa. Seuraava jälki voi myös olla pidempi, ihan kolmen suoran jälki.

Rapsun jäljestä tuli kolmen suoran muotoinen, ilman alkumakausta, kaksi makauksetonta kulmaa, yksi makuu keskimmäisellä suoralla ja liian lähellä viimeistä kulmaa kaatona hirvensorkka ja aamupala. Olin aivan ällikällä lyöty alussa, koska Rapsu lähti maltillisesti liikkeelle (siis maltillisesti Rapsuksi), ei mitään kaahotusta eikä ylikiihkoilua vaan innokasta ja täsmällistä toimintaa. Rapsu antoi vaikutelman itsehillinnän omaavasta koirasta. Hassua! Rapsu etsi aloituksen hyvin, joskin nuuskutteli hieman kummissaan, että missä se eka makuu on, mutta kun sitä ei ollut, niin tuumasi, että annetaan palaa, kun tässä näitä jälkimerkkejäkin selkeästi roikkuu, niin kai jälki sitten alkoi jo ja saa mennä. Rapsu puski jäljen päällä kuin juna kiskoilla mitä se ei ole tehnyt ensimmäisellä suoralla millään jäljellä ikinä koskaan. Ei ollut jälkeäkään ylikierroksisesta kaahotuksesta ja jäljen molemminpuolisesta tarkastelusta. Molemmat kulmat Rapsu rengasti, toisella kulmalla otti häiriötä liian lähellä olevasta sorkasta. Erinomaisen tyytyväinen olin, joskin kulmat vaativat treeniä, positiivisesti yllättynyt maltillisesta suorituksesta ja myös Rapsun seuraava jälki tehdään pisaratekniikalla.

Jälkipuuhien jälkeen lähdettiin vielä Josin kanssa rentoutumaan metsälenkille, oikein oli hyvät hippaset porukan nuorisolla.

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Oh my, she can fly!

Nuuskutin on hirmuisen notkea, joustava ja voimissaan. Parhaiten selkälihasten rentous näkyy rehvakkaassa mättäiden potkimisessa ja rennossa ravissa. Nuuskun laukasta lihaskireyttä on aika hankala arvoida, koska laukkaaminen on jäänyt hieman pupumaiseksi. Koska senioritypy puhkuu elinvoimaa, on metsiä koluttu. Kelit ovat olleet maastoiluun suotuisat, ei ole ollut liukasta eikä liian märkää. Hyvin on tassut pitänyt kovemmassakin menossa. Viikolla tehdyllä Hattusaaren reissulla Nuuskulla meni ehkä hieman turhan lujaa, otus veteli hirvenjäljillä aikamoista kyytiä ja kävi välillä vaan hulmauttamassa korvakarvojaan näköpiirissä, mutta minkäänlaista rasittumissa luppakorvassa ei näkynyt jälkeenpäin. Oikein hienoa! Tälle viikonlopulle meillä oli suunnitelmissa kokopäiväretki Zorron ja Elenan kanssa, mutta molempien kaksijalkaisten sairastumiset sotkivat toteuttamisen. Toivottavasti kelit jatkuisivat retkeilykelpoisina, että päästäisiin vielä tänä syksynä (vai onko tämä jo talvea, mihin raja vedetään?) porukalla kärventämään viiksikarvoja nuotiossa. Onneksi tänään iltapäivällä on luvassa metsälenkkiä Topsukan seurassa.

Koko viikon (tai rehellisesti sanoen ainakin jo kaksi viikkoa) olen hinkunut Rapsun kanssa kahdestaan hallille reenaamaan meille hankalia tekniikoita (saksalaisia, poispäinkääntöjä ja irtoamista), mutta ensin tuppasi ohjaajalle kiirettä, sitten flunssaa ja kiirettä ja siihen päälle vielä yrjötautia. Mutta tänä aamuna tuntui siltä, että peruskalsareiden tilalla oli teräsnaisen asu, joten lähdettiin hallille hillumaan.


Ensin hinkkailtiin saksalaista Jänesniemen ohjeilla vihreällä 1-5 kuviolla. Tai aivan ensin ihan vaan yhdellä hypyllä. Koitin siihen vallan alkeintyyliin palkan tiputusta maahan, kun olin laskeutumispaikan näyttänyt, mutta se sotki minun ohjausta ja Rapsukaan oikein tajunnut koko palkkaa, joten siirryin palkkaamaan sen valmiista suorituksesta. Sopii minulle paremmin, kun ei tarvitse ajatella ja liikkua yhtäaikaa, ja Rapsulle paremmin, kun lelu liikkui eikä möllöttänyt maassa. Muutamalla toistolla Rape rupesi kestämään vastaantulevaa liikettäni ja suoritti hypyn tunnollisesti vaikka varmasti olisikin halunnut juosta täysillä mukaani riehumaan. Voi sitä etumatkan iloa minkä onnistuin saamaan! Vaikka tuossa treenissä tein kaksi sakua niin, että niiden välissä oli putki, oli rytmitys minulle heti vaikeampaa, kun niitä piti tehdä samaan hengenvetoon enemmän kuin yksi sen sijaan, että olisin saanut latautua henkisesti välillä. Voin vaan kuvitella mitä se olisi ollut, jos olisin tehnyt pelkkiä saksalaisia kunnon sarjana. Olisin varmasti kuollut. Senpä vuoksi suunnittelin kotiin huristellessani aivan hirvittävän saksalaistreenin, jossa kumuloituu ajoitusvirheet eikä viimeisistä sakuista tule yhtään mitään, jos ei tee niitä alusta alkaen niin rohkeasti kuin on tarkoitus. Tuskin maltan odottaa ensi viikkoon!

Seuraavaksi treenattiin poispäinkäännöstä keppilöille, vihreät 5-7. Ekalla kerralla Raipe sujahti putkeen, mutta seuraavat toistot olivatkin sitten hyviä, kun virheen seurauksena tajusin miten minun tuli liikkumiseni ajoittaa.

Sittenpä siirryttiin päätreeniin, punaiset pallerot 1-13, jossa en sallinut itselleni mukavuusalueella oleilua vaan ohjauksina olivat saksalainen (2), poispäinkäännöt (4, 13) ja ihan vaan irroittava viskely (7, 10-12, en saanut mennä ristikoidulle alueelle). Pieni elukka toimi kuin unelma, aivan huikea! Myös minä oli hyvä ja osoitin hirvittävää nerokkuutta kakkosesteellä oivaltamalla taas lisää omasta sijainnistani takaakiertoon keilauksessa, voi jestas sentään, että pelitti! Poispäinkääntö (4) vaati enemmen ajatusta ajoituksen kanssa, vaikka joka kerta Rapsutin hypylle meni, mutta se, että käännös oli tiukkaa Rapsua vaati ajoituksen juuri eikä melkein, hieman heikommalla ajoituksella käännös oli peruskoiraa. Aivan ällistynyt olin siitä, että Rape lähti kauko-ohjauksella takaakiertoon (10), ei kertaakaan virhettä tai epäröintiä eikä Rape tullut myöskään kertaakaan hypyn 11 ohi vaan aktiivisesti haki sen. Keppien aloitus poispäinkäännöksellä oli megakaunis. Aivan fiiliksissä, kertakaikkiaan. Rapsu oli niin hauska!  Agility on niin kivaa! Mie olin hyvä! Jee!

tiistai 13. marraskuuta 2012

Epämukavuusalueella on mukavaa

Hirveen hyvin meni illan treenit, jos ottaa huomioon, että flunssa on rieponut ihmistä reilun viikon ja stressikin ahdistanut niin, että yhdistettynä aamiaisena, lounaana ja päivällisenä oli kurkkupastillit. No join myös glögin, josta söin rusinat ja mantelit. Viime aikoina sohvaa koristanut Rapsutin puhkui tarmoa, joten pitihän sitä käydä urheilemassa. Alla jotakuinkinnoinniinkuehkä ratapiirros.


Sen verran oli kuitenkin älyä päässä, tai sitten fyysisesti vaan niin paha olla, että mentiin rata pikkuruisissa osissa, jotta ei kuolema yllätä. Ensin tehtiin 1-4 sillä viisiin, että tempaisin kolmoselle päällejuoksupersjätön eli lörpön saksalaisen. Hirveän hyvin toimi elukka ja ohjaus tuntui kovin omalta. Vaihtoehtona kelloteltiin myös kolmoselle pakkovalssi ja haasteena siihen miun möllötys valmiina kolmossiivekkeellä ja Rapselin piti silti irrota kakkoselle. Mussukalla ei ollut mitään ongelmia, hyvin sinkosi ja tuli ja kulki ja oli jopa nopempi kuin wannabesaksalaisella.

Oli niin hauskaa, että tautikin unohtui, joten tuli laitettua enempi esteitä peräkkäin ja huitaistiin siitä puomille saakka. Ira laittoi minut (hyvästä syystä) hiomaan niistosokkareita (6, 9) ja käyttämään putkijarrutusta (7). Rape kääntyi putkelta tosi hyvin, kun jarrutin. Jarru on opeteltu aikapäiviä sitten, mutta jotenkin en ikinä muista sitä käyttää, mutta onneksi ohjauksen unholaan vajoaminen ei Rapsua haitannut vaan Rapeli ajeli kuin polkupyörällä. Niistosokkariloihinkin sain kohtuullista ajoitusta, mutta myöhässähän mie aina olen, jään hypylle hillumaan vaikka pitäisi jo mennä. Siksi niitä välttelen, kun niissä pitää osata ajoittaa, toisin kuin sydämessäni majaa pitävässä palikkaohjauksessa.

Toisella pätkällä jatkettiin puomilta rata loppuun. Rapsutin kalisutteli rimaa (13), kun niistosokuri oli tökerö, mutta saatuani ajoitusta paremmaksi, ei kuulunut kolinoita. Linjauksella (14) tirppana tuli tiukasti ja kivasti sinkosi putkeen (16), mutta sitten alkoi isoin ongelma. Kuvittelin, että tuommoisia puomin leijeröintejä on treenattu paljonkin, mutta sitten tajusin, että eipä ollakaan ikinä. Aina noissa treeneissä putki on syöttänyt suoraan seuraavalle hypylle, mutta nytpä putki syötti suoraan hypyn ja puomin väliin, josta siinsi silmiin väärä hyppy (18). Rapsulihan porhalsi esteiden välistä minkä ehti eikä sillä ollut minkään valtakunnan ajatusta siitä, että se voisi poistua linjalta poimimaan hypyn (17). Helpotettiin hieman ja muutettiin putkikulmaa, jo rupesi hyppy löytymään, mutta haasteellista oli. Saatiin myös jokunen onnistuminen lopulta originaalilla putken asennollakin, mutta pitää treenata noita ja myös sitä, että rataantutustumisessa ohjaaja katsoo mihin esteet koiran vie eikä vaan oleta, että sinne minne aina ennenkin. Ennakoiva valssi (20) käänsi kauniisti ja loppuun opeteltiin sylkkäriä (22) mikä sujui kohtuullisen hyvin vaikka ei niitä koskaan tehdäkään.

Kylläpäs tykkäsin ja tuntui hyvältä. Mukavuusalueelta poistuminen on tuonut ihan uutta fiilistä treenaamiseen! Treenin jälkeen aivotoiminta lakkasi sitten kokonaan ja lähdin ajamaan takaovi auki. Onneksi Rapsulla oli turvavyöt, joten se ei tippunut kyydistä. Ajomatkalla tajusin unohtaneeni lapaset auton katolle, joten piti huristella takaisin etsimään. Onneksi löytyivät, olisivat olleet liian lämpimät hukattavaksi. Kotona illan riehuminen sitten kostautui ja kylmettynyt koipi kramppasi niin pahasti, että lohikäärmesalvaa sai levitellä silmät kyynelissä, mutta toisaalta lähtipähän hallin pölyt silmistä.

maanantai 5. marraskuuta 2012

Tavoitteena hyllyputki!

Vuoden paras harrastusviikonloppu on se viikonloppu, jolloin Jänesniemen Elina saapuu Joensuuhun kouluttamaan. Tästä ilosta nautittiin jälleen viime viikonloppuna ja olipa huikeaa. Paljon oppia, onnistumisia, ajateltavaa ja treenattavaa.

Lauantaina lähdin haastaamaan itseäni heti radan alussa vaikka riskinä oli, että ei päästäisi koko treenissä kolmatta estettä pidemmälle. Koska kyseessä ei ollut kisamainen treeni, tavoitteenani ei ollut vetää mahdollisimman monta estettä onnistuneesti peräkkäin osatulla tavalla vaan halusin opetella niitä juttuja mitä ei osata, kohdata meille haasteellisimpia ohjausvaihtoehtoja Suomen parhaan kouluttajan silmien alla ja kehittyä ohjaajana. Asetin siis ihan pienet tavoitteet ;) Alla on jotakin sinnepäin ratapiirros.



Varmaakin varmemman pakkovalssin, jonka olisin kisatilanteessa valinnut, sijaan lähdin saksalaisella (3) liikkeelle. Koin sen meille haasteellisimmaksi ohjausvaihtoehdoksi tuohon kohtaan, ja hyvä, että valitsin sakun, koska nyt oikeasti ymmärsin kuinka saksalainen tulee rytmittää, kuinka ohjaus ylläpidetään ja miksi tämä kaikki tehdään juuri näin. Elinalla on taito selittää asiat niin, että minäkin ymmärrän oleellisen ytimiä myöten. Enää saku ei tunnu turhalta ja pelottavan riskaabelilta ohjausvaihtoehdolta, jossa on hirveä kiire ja koira katoaa. Oikein rytmitettynä ja ohjattuna käytännössä näen koiran koko ajan ja saan hirvittävän etumatkan, joten saksalaisesta tuli kelpo työkalu, jotain vallan muuta kuin kauhistuttavan hätiköity takaakierto ja persjättö. Tosin siihen menee vielä aikaa, että osaan sen oikein vetää ja pitänee Rapsunkin hieman opetella lukemaan kohti etenemistäni laskeutumispaikkaa osoittaessani, mutta kylläpä innostuin, mieleni suorastaan halajaa Schwarzwaldiin.

Peruspyörityksessä (5), vekatussa puolivalssissa (6), persjätössä (8-9) ja linjaavassa valssissa (9) ei ollut viilattavaa eikä noihin kohtiin ollut myöskään mitään uudistusmielistä vaihtoehtoa. Mutta sitten: mie leijeröin (10-11). Kyllä vain. Hirveän hienosti kirmasin putken toiselta puolen  pakkovalssiin (11). Leijeröinti tuommoisessa kohdassa toimii Rapsulle kuin pulla Heidille; edetään ahneesti kohti päämäärää. Opettelin myös twistin (12-13), Rapsu tulee niin hyvin ohjaukseen, että miun ei tartte kuulemma viedä twistiä loppuun saakka vaan hymypatsastytölle riittää twistihkö. Twisti tuntui ajatuksena pelottavalta ja ahtaalta, mutta toimi hyvin, kun liikuin ajoissa pois alta ahtauttamasta tilaa. Jos aikaa olisi riittänyt, olisin opetellut tuolle pätkälle saksalaisen (12), poispäinkäännön (14) ja leijeröinnin (15-16) mitä rataantutustumisessa Elinan kanssa opettelin, mutta jotenkin juoksin twistiin (näistä pitäisi kyllä päästä pois, pitäisi pystyä päätymään sinne minne on menossa...) ja luonnollisesti treenattiin se kuntoon eikä lopussa aikaa jäänyt vaihtoehtoon, joten se pitää opetella itsenäisesti. Toisaalta twistikin oli ohjaus, jota en ole koskaan käyttänyt, ehkä kerran kokeillut, joten tuli senkin opettelu tarpeeseen ja sunnuntaina työnalla olivat poispäinkäännöt, joten hirveää menetystä ei liene tullut.

Loppuradassa ei ollut ihmeempiä, persjättö (15-16), vekki (17), persjättö (18-19), vekki ja valssi (21). Uutuutena leiskautin vähemmän harrastamani flipin (23-24), tosin olin sitä tehdesäni kaikkea muuta kuin pätevä ja näytin kuulemma enemmän sekopäiseltä ja hallinnasta menetetyltä lentokoneelta kuin agilityohjaajalta. Rapellahan toimii tuommoisissa tilanteissa vekkaus, mutta tämä oli hyvä tilaisuus opetella flipin rytmitystä mikä osoittautuikin käytännössä vaikeammaksi kuin teoriassa, mutta toimi se, vaikka olikin minun vetämänä aika säälittävä versio, enempi floppi kuin flippi. Loppuun vielä päällejuoksut (25, 27) ja ennakoiva valssi (29) melkoisen hyytyneillä jaloilla.

Sunnuntaina jatkoin mukavuusalueelta poistumista palikkaohjauksen sijaan. Alla sinnepäin ratapiirros.


Alkuun otin valmiina paikallaan möllöttävän pakkovalssin (2), koska se oli tuossa kohdassa lukuisista vaihtoehdoista meille se vaikein vaihtoehto. Rapsun oli hankala hakea hyppyä (1), koska vaihtoehtona oli hypyn ohi suoraan luokseni juokseminen. Lähdettiin alkeiskurssitasolta liikkeelle ja hämmästyin miten se ei harmittanyt minua yhtään. Hirvittävä henkinen kasvu on tapahtunut ihmisessä, jos jumiutuminen heti ekalle hypylle tuntuu siltä, että ok, tämä opetellaan ensin hyvin ja tehdään sitten nuo 37 muuta estettä, jos ehditään. Menihän siinä tovi, että Rapsu siirsi katseensa hyppyyn (1) eikä kakkosesteen luona nököttävään minuun, mutta saatiin onnistumisia. Tuommoisia pitäisi vahvistaa vaikka en niitä koskaan kisoissa tekisikään, ihan vaan sen takia, että Rapsu saisi enemmän itse- ja suoritusvarmuutta. Olisihan tuo kohta ollut selvitettävissä monella muullakin tavalla, mutta se itsensä haastaminen, siitä lähdettiin. Siispä pakkovalssi (2), valssi (2-3), vekki (4), niisto (7), vedolla haltuun ja heitto hypylle (9), putkiin heittelyä, poispäinkääntö (12), päällejuoksu (13), poispäinkääntö (14), persjättö (15-16), valssia (22), pakkovalssi (24), päällejuoksu (27), pakkovalssi (30).  Koko treenissä hankaluutena oli rytmitys, suuri heikkouteni. Välillä piti kirmata keulassa tossut vipattaen ja välillä taas oli aikaa, jolloin piti osata hakea koiraa putkilta jne. Poispäinkäännöissä kaikista vaikeinta oli tilan antaminen ja käännön ajoitus. Suureksi yllätyksekseni Rapsuttimella poispäinkäännöt toimivat tosi hyvin vaikka en ole niitä sen kanssa juurikaan viljellyt, ainoastaan silloin kun kouluttajat ovat pakottaneet.

Elina totesikin, että minä osaan teknisesti eri ohjausvaihtoehdot ja Rapsu lukee ohjausta hyvin, mutta en vain uskalla vaihtoehtoja käyttää vaan perustan ohjaukseni ajatukselle "tehdään niinkuin aina ennenkin" ja jumitan Rapsun kanssa tasolle, josta voisin päästä eteenpäin, jos vain haluaisin ottaa riskejä ja kehittyä. Olen kuullut tämän aika monta kertaa, mutta yllätyksekseni olen nyt valmis kuuntelemaan ja ottamaan sen riskin. Pikkuhiljaa olen siis päässyt pisteeseen, että haluan tehdä sen mihin minua on kannustettu jo pidemman aikaa: olen samaa mieltä Elinan (ja Katjan ja Iran ja lukuisien muiden minua kouluttaneiden) kanssa siitä, että edetäkseni ohjaajana, minun on poistuttava mukavuusalueelta ja tehtävä rohkeita riskivalintoja myös kisoissa. Aluksi virheitä tulee ropisemaan ja hyllyputkesta muodostuu kilometrien mittainen, mutta lopputuloksena on entistä laajempi mukavuusalue ja mikä parasta: kehittyminen ohjaajana. Aika säälittävää kirjoittaa moinen itsestäänselvyys suurena oivalluksena, mutta näillä säälittävyysasteilla liikutaan ;) Joten julkisesti nyt lupaan ja vannon (toivottavasti lukijat ovat hyytyneet jo aiempiin kappaleisiin), että seuraavissa kisoissa, todennäköisesti itsenäisyyspäivänä, ohjausvalintani tulevat olemaan kumouksellisia! Valitsen vaihtoehdot, joista ensimmäisenä tulee mieleen "hui, eihän tuommoisia riskejä voi ottaa, hullu nainen!". Tavoitteena on siis hyllyttää asenteella ;)

Pähkinänkuoressa: vaikka Rapsu on lähellä työskentelyä rakastava pieni hempukka, on paikkoja, joissa tilan antaminen saa Rapsun liikkumaan nopeammin ja varmemmin. Rapsun pitää aina nähdä se este, jolle se on menossa (hirveä yllätys ;)), joten poispäinkäännöt ovat paikoin vekkaamista parempia vaihtoehtoja, koska poispäinkäännöissä näkymä esteelle on koko ajan esteetön eikä tunari ohjaaja voi liikkua koiran silmien eteen. Rapsu irtoaa esteille, kun vain annan sen lähteä ajoissa ja minun kannattaa valita rohkeat ohjaajalle etumatkaa antavat ohjausvaihtoehdot, jolloin Rape tulee tunnollisesti perässä housukarvat liekeissä. Rapelo ei lähde sooloilemaan ilman lupaa, mutta sillä on kuitenkin itsevarmuutta sen verran paljon, että se irtoaa, kunhan vain tietää ajoissa, että minne. Sille voi antaa siimaa, sen saa kyllä kelattua takaisin.

perjantai 2. marraskuuta 2012

Lunta! Jäätä! Ruokaa!

Ensilumi sai molemmat luppakorvat aivan sekaisin. Piehtarointia, lumen syömistä ja intensiivistä lumen alta tupsahtavien hajujen nuuskutusta. Aina yhtä hauskaa ja jännittävää, suuri syy hepulointiin, vaikka lumi on kohdattu monta kertaa aikaisemminkin. Toisaalta valehtelisin, jos väittäisin itse kohdanneeni lumisen aamun tyynesti, yhtälailla hihkuin minäkin vaikka olen törmännyt ensilumeen useammin kuin pienet murmelini yhteensä ;) Mutta itku suuresta ilosta, ilma lämpeni ja kadotti lumet, tahdomme kylmän ja valkeuden takaisin!

Viime aikoina luppakorvaisilla on ollut aika tylsää. Jonkun verran huiskuhännät ovat nähneet kavereita, ihan vähän on treenattu, mutta suurimmaksi osaksi luppakorvat ovat seuranneet ruuanlaittoa ja pötkötelleen kainalossa. Viikko sitten käytiin nautiskelemasta metsästä Topin, Viirun ja Mörkön sekä Zorron ja Elenan kanssa. Oli hippaa ja yhteisöllistä puskien tutkailua, vähän enemmän kuin oman lauman metsäseikkailuilla. Nuuskulla meni välillä turhan lujaa, mutta hyvin se pysyi neljällä tassulla, kun alla oli pitävä hiekkapohja. Koska kelit ovat nyt melko liukkaat, Nupsuttimen kanssa joutuu hieman katsomaan, että missä lenkkeillään. Koska jos Nuusku meinaa liukastua, se liukastuu, sillä sen tasapaino ei riitä korjaamaan horjahdusta. Pohjan tulee siis olla pitävä. Onneksi on hiekkapohjaisia metsäteitä, kuivia metsäpolkuja ja toivottavasti taas pian kevyen lumen kuorruttamia reittejä.

Alkuviikosta Unskelipunskeli kävi Helillä huollossa ja lihakset olivat vallan mallikkaat. Paremmalta Nuusku onkin viime aikoina vaikuttanut, liike on rentoa eikä viimeisin pellolla liukastuminen enää tunnu lihaksissa. Seuraava kontrolli on neljän viikon päästä ja toivottavasti Nupsu on teräskunnossa silloinkin.

Tiistaina olivat Rapsuttimen agilitytreenit. Ohjelmassa oli kolme rataa, joihin kuhunkin tutustuttiin 5 min ja jokaiseen oli yksi kisamainen yritys. Kisamaisen ohjausasenteen harjoitukset ovat olleet erittäin hyödyllisiä meille, koska niiden ansiosta olen alkanut päästä pois siitä ajattelutavasta, että radan tuntuessa vaikealta ottaisin häiriötä asioista, joihin en voi vaikuttaa ja jättäisin asenteeni löysäksi, kun en uskoisi kuitenkaan onnistuvani. Kuluneen vuoden aikana olen saanut kehitettyä itselleni aika toimivan henkisen asenteen: ihan sama mitä radalta löytyy, sen voi selvittää. Tyylillä ei ole mitään väliä, koska tyylipisteitä ei jaeta. Jos ei taidot riitä, niin sisulla korvataan jne. Tämä on meille erittäin tarpeellista, koska mehän kisataan puutteellisilla taidoilla ja puutteellisia ne taidot aina tulevat olemaankin; minä en tule koskaan oppimaan kaikkea ja olen liian laiska opettaakseni Rapsusta teknisesti täydellisen, joten meidän pitää osata räpeltää asenteella ;) Tyylikkyyteen voi keskittyä tekniikkatreeneissä, mutta kisamaisissa treeneissä pääosassa on ohjaajan kisatilaan virittäytyminen: keskittyminen ja taisteluasenne. Mutta mutta, niin helpolta kuin tuo kuulostaakin, oikeaan tahtotilaan virittäytyminen ajasta ja paikasta riippumatta on maailman vaikeinta.

Ensimmäinen rata meni luokattoman huonosti ja keskittymiseni hajosi ennen ensimmäistä estettä eikä sen jälkeen ollut enää mitään asennettakaan. Olin hieman järkyttynyt taistelutahtoni nopeasta romahtamisesta vaikka toisaalta tiedostin jo radalle mennessäni, että en ole täysillä mukana, ei se tahtotila kovin korkealla ollut alunperinkään. Fiksumpi olisi jättänyt radan väliin ja keskittynyt treeninsä tavoitteeseen eli siihen keskittymiseen, mutta koetin yrittää selviytyä vaikka karu totuus on, että ei minulta puolivillaisena lähde mitään järkevää ohjausta, joten tuohoontuomittuahan se oli. Toiselle radalle sain tsempattua itseäni enemmän ja se menikin paremmin. Hyllytettiin kyllä sekin, mutta ihan eri paikassa kuin kuvittelin; tumpelointi tapahtui ennen odottamaani vaikeaa kohtaa. Lankesin helmasyntiini enkä ohjannut meneillään olevaa hetkeä vaan osa ajatuksistani seikkaili tulevassa vaaranpaikassa. Ei hyvä. Viimeiselle radalle olin latautunut oikein ja keskittyminen oli aivan eri luokkaa. Lähdössä olin vakuuttunut siitä, että haluan onnistua. Meille todella vaikea aloitus ja kepeille vienti sujui mahtavasti, koska olin päättänyt tehdä sen onnistuneesti. Liikuin hyvin ja Rapsun keppien aloitus oli aivan superhieno kuten myös minun ohjauksen oli superrohkea. Taisin hurmaantua tästä vähän liikaa, koska hutiloin kiellon seuraavan hypyn niistossa eli hyvästä alkuvireestä huolimatta ei pysynyt aivot hetkessä vaan lähtivät leijumaan.

Kokonaisuudessaan antoisat treenit vaikka radoilta ei tuloksia tullutkaan, koska sehän ei ollut tavoitteena. Tavoitteena oli saada oma mieli kuntoon ja siihen hetkellisesti pääsin. Tuntui hyvältä, että en jäänyt vellomaan ensimmäisen radan onnettomaan vireeseeni vaan halusin päästä parempaan pääni hallintaan. Kaikista parasta treeneissä oli kuitenkin huomata, että toisin kuin luulin, olen vielä aivan raakile asenteeni kanssa: keskittyminen pitää harjoitella paremmaksi ennen suoritusta eli omasta kuplasta pitää saada vahvempi, mitään ulkoista ei saa päästää sisälle. Keskittyminen pitää saada kestämään koko ratasuorituksen ajaksi ja pysymään siinä hetkessä missä ollaan: ei saa intoutua onnistumisesta, ei saa masentua epäonnistumisesta eikä saa odottaa kauhulla tulevaa. Pitää olla nyt ja tässä. Liian vaikeaa lyhytjänteiselle ihmiselle, mutta on se kuitenkin saavutettavissa. Onhan siihen jo väläyksittäin päästy. Vielä kun keskittyneisyyden kuplaan pääsisi ajasta ja paikasta riippumatta. Silloin, kun käsky käy. Siinäpä tavoitetta kerrakseen.