Jyväskylän kisaviikonloppu

Tehtiin Rapsulin kanssa agilitykisakentille paluu piiiitkän tauon jälkeen. Suunnattiin vallan Jyväskylään, Nuuskuttimen ja minun agilityn aloitusmaisemiin, halliin, joka on rakennettu silloisen treenikenttämme paikalle. Aika siistiä.

Lauantaina tuomaroi Eeva-Liisa Pohjanen. Ensimmäinen rata oli profiililtaan kaikkea muuta kuin meille sopiva. Mietin radanrakennusta katsellessani, että lienee paikallaan palata näiden skabojen jälkeen tauolle. Alussa ja lopussa oli järkyttäviä antirapsumaisia paikkoja. Alun ahdistus selvitettiin, mutta hyllytettiin keskivaiheen helpohkoon kohtaan, kun ajatukseni olivat jo loppupätkän kauhun paikassa. Tyypillistä Heidiä ja hirvittävän ärsyttävää, koska tunnistan tämän heikkouteni ja silti teen sitä. Olin ajatuksissani edellä ja käytännössä myöhässä, joten Rape irtosi rintamasuuntani mukaisesti väärään putkenpäähän. Tämä alkeellinen virhe olisi ollut pelastettavissa, mutta periaateisiini ei kuulu omien ohjausvirheiden pelastelu koiran kustannuksella ja tämä on jopa sellainen periaate, josta pystyn pitämään johdonmukaisesti kiinni. Muuten ihan kiva kisasuoritus tauon jälkeen, Rapsulla oli hyvä fiilis, minä olin vain puoliksi hukassa ja päätavoite täyttyi: Rape napotti lähdössä kuin tatti ja lähti vasta suullisella luvalla liikkeelle.

Lauantain toinen rata oli hyppis ja se olisi puolestaan ollut ihan meidän rata, tuntui helpolta kuin heinänteko rataantutustumisessa. Olihan siellä kinkkisiä kohtia, mutta Rapsun kanssa olisivat olleet aivan mentävissä. Lähdin mielessäni nollarataa hakemaan, mutta radalle asti ei sitten päästy, koska Rapsu varasti lähdössä, joten se oli sitten siinä. Hämmästyin omaa suoraselkäisyyttäni poistuessani radalta, mutta ajattelin, että kun lähtötilanteeseen on tauon aikana panostettu ja Rapsu sen osaa, niin kaipa sitä pitää sitten vaatiakin. Illalla hotellilla virkatessa pohdin asiaa ja hieman harmitti, olisi pitänyt olla lepsumpi ja vetää rata ilolla läpi, olisi ollut hauskempaa. Sen pitäisi kuitenkin olla päätavoite, hauskanpidon. Mutta toisaalta, jos otus ei pysy lähdössä, niin radasta ei voi koskaan tulla niin hauskaa kuin se voisi olla, jos pääsisin ohjaamaan juuri suunnitelmani mukaan. Mutta toisaalta, jos ohjaaja ei itse keskity lähtötilanteeseen vaan suorittaa jo nollarataa mielessään, niin voiko koiraltakaan odottaa keskittymistä lähdössä. Keskustelin asiasta itseni kanssa kauan ja päätin jatkaa jämäkällä linjallani.

Sunnuntain radat olivat Wüthrichin käsialaa ja tykkäsin niistä kovasti. Ekalla radalla Rapsu lähti liikkeelle ennen antamaani suullista lähtölupaa ja, yllätys yllätys, minä en jatkanut jämäkällä linjallani. Sain jälkikäteen paljon toruja moisesta takinkäännöstä. On myönnettävä, olin itsekin itseeni hieman pettynyt, mutta toisaalta osasin sitä itseltäni odottaa. Minun on vaikeaa ottaa kisaamista niin vakavasti, että ajaisin yhteensä 600 km, maksaisin hotelliyöpymisen ja muut kulut treenatakseni kisoissa pelkkiä lähtöjä. Vaikka edellisiltana olin pidemmän tähtäimen tavoitteeni kanssa toista mieltä, niin sunnuntaina olin näköjään  liikkeellä eri persoonallani ja mieleni huusi vain "iloo, riemuu, hanaa". Tiesin kyllä, että ei siitä hyvä seuraisi, mutta annoinpa silti palaa, kun oltiin sinne asti lähdetty. Kivaa oli ja ainoa asia mikä oikeasti jäi radalla harmittamaan oli muuan putkikohtaus, jossa ohjausvalinnallani olin epäloogisuuden kuningatar, jolloin Rapsu luki ohjaustani aivan upeasti oikein, mutta ohjaus oli ihan väärää. Tuommoisista ohjausvirheistä pitäisi päästä eroon, jotta ei mene luppakorvan pää sekaisin. Punainen reppana pyöri hämillään putken takana tovin, mutta muutoin kohtuu sujuvaa ohjausta, erinomaista ohjauksen lukua ja tehtiin nollarata.

Sunnuntain toisella radalla koetin jälleen olla jämäkkä lähdössä. Pakko oli, kun suorastaan uhkailivat, että lähdöstä ei lipsuta. Ei varmaan ketään yllätä, että Rapsu lähti liikkeelle suuni avautumisesta ja me jatkettiin rataa? No ei minua ainakaan. Tuplanollan toinen puolisko tuli tältä radalta, hieman oli väsynyt koira ja otti häiriötä minun piponi räpläämisestä (asettelin pipoani kuulemma juostessani ainakin kolmeasti, jotta ihan kivat maneerit löytyy). Rapsun väsymys näkyi mm. siinä, että Rapsu pysähtyi kesken keppien tuijottamaan piponi säätämistä, mutta jatkoi onneksi virheettömästi, aan ylösmenossa pysähtyi katsomaan piposhowtani ja jossain muuallakin tuli vähän hässäkkää. Muuten ok rata, hyvin kulki ja olisi kulkenut paremmin, jos olisin ollut parempi ja jättänyt piponi rauhaan. Puhdas rata ja toinen sija.

Kokonaisuuten kiva reissu ja hyvä halli, mutta aikataulut olivat pahasti myöhässä, hirveästi odottelua kylmässä ja aivan järkyttävä keli paluumatkalla, joten eiköhän nämä pitkän matkan kisareissut ole paketissa. Vanhan luut eivät kestä moista, palautuminen on hidasta eikä kisamotivaationi ei ole oikeanlainen; en osaa olla kisaamassa muita vastaan vaan kisaan katsoakseni mitä me osataan. Merkitystä on lähinnä sillä tuntuuko yhteistyö hyvältä ja saadaanko vahvuutemme esille muun kuin itseni suunnittelemalla radalla. Tämä on hieman ongelma, koska pitäisi löytyä jotain motivaatiota itse kilpailuun jaksaakseen hengata kylmässä koko päivän. Voipihan sitä nollaratatreeniä vetää itseksiäänkin hallissa ilman palelemista. Tai sitten skabastella kotikisoissa ilman puuduttavia ajomatkoja. Tiedä nyt sitten mitä tekisi, kun tuo lahjakorttikin tuli saatua. Ja oli se halli kyllä aika hieno. Ja Jyväskylässä on aina kivaa. Ja Rapsu on niin hauska kisoissa, vaikka se varastaakin.