Mutta asiaan. Ensimmäiselle radalle oli mielettömän hauska mennä täydellisessä vireessä olevan Sisun kanssa. Virittäydyttiin tokotempuin ja luomunautaa napostellen, ja se toimi. Lupsu istui lähtöön hipihiljaa, pysyi siellä lupaan asti ja veti radalla täysillä, intensiivisesti, äänettömästi ja itsenäisesti. Tykkäsin! Päästiin siihen kuuluisaan flow-tilaan. Oma ohjaaminen oli (tai ainakin kuvittelen sen olleen) rohkeaa, vähäeleistä ja Sisuun luottavaa. Rataprofiili oli vaikea ja valitsin ne ohjauslinjat, jotka oli minusta parhaat koiran etenemisen näkökulmasta, en niitä, jotka olisivat olleet helpoimmat minulle. Tulokseksi tuli vitonen Sisun ehtiessä heittää yhden piruetin. Yleisö oli sitä mieltä, ettei Sisu ansainnut vitosta, mutta miusta siinä ei oikeusmurhaa tapahtunut, joskaan ei olisi tapahtunut myöskään sääntörikkomusta, jos oltaisiin nollalla maaliin tultu. Mutta se ja sama, aivan jäätävä rata ja parasta agilitya mitä olen koskaan vetänyt. Tulosta tärkeämpää on fiilis ja se oli täydellinen!
Toinen rata oli profiililtaan helpompi, Sisu sen sijaan ei :D En saanut kuumaa kepietä haluamaani mielentilaan ennen radalle menoa. Hotdog oli näennäisen rauhallinen, mutta näkihän siitä, että jos sitä tökkäisisi niin poksahtaisi sinapit seinille. Poksumaan se alkoi lähtöviivalla, väyväyhauhauräkyräky, ja silloin meidän olisi pitänyt vaan poistua. Ei niin treeneissäkään radalle lähdetä, mutta en nyt sitten osannut poistua. Sain sen lopulta paikoilleen, mutta luvan saatuaan mukaan lähti aikamoinen belsebuubi. Puomin kontaktilta vapautus oli siinä ja tässä, joten viimeistään siinä vaiheessa nipon kanssa olisi pitänyt poistua radalta, mutta poistuinko? No en, kun se ennakoi vaan vähän! Buahhahhahhah, sehän se onkin diplomi-insinöörin kanssa toimiva juttu. Koska olin lepsu, kommentoi kelpi luonteeni heikkoutta parilla seuraavalla hypyllä kieltojen arvoisesti ja minä aloin vajota masennukseen, mutta saatiin kuitenkin koottua itsemme minkä seurauksena loppuradan kontaktit olivat priimaa hurjilla vedätyksillä ja kympillä maaliin. Tyytyväinen olin siihen, että kokonaisuus pysyi hanskassa, mutta omaan lepsuiluun ja aaltoilevaan ohjaukseen en kyllä ollut tyytyväinen.
Myöhästyin viimeisen radan rataantutustumisesta ja ehdin lähinnä pyörähtää siellä. Radalle lähdettäessä mietin, että kannattaakohan mennä, kun en saanut Sisua edes näennäiseen viileyteen ja ohjaussuunnitelmakin oli vähän hutaistu. Sen verran kuitenkin kismitti edellisen radan oma pökkelö toiminta ja se, että olin laittanut jalkaan housut, jotka valuivat koko ajan, että päätin runtata radan läpi rohkealla ohjauksella vaikka henki menisi ja housut löytyisivät nilkoista. Hotdog piti komentaa lähtöön ja ohjata paikoin aika aggressiivisesti radalla. Se toimi, Sisu ei ottanut kieltoja ja irtosi hyvin, hoiti tonttinsa ja nollalla maaliin. Se olikin sitten menolippu kolmosluokkaan ja takaisin kotiin, koska Jyväskylän kisat olivat 1-2 luokille.
Väsähtänyt kisaaja ja palkinnoksi saatu joulukalenteri. Aika osuvalla teemalla!
Vaikka viimeiseltä radalta nolla napsahti, ei se ollut kuitenkaan päivän paras suoritus. Paras oli eka rata, se tehtiin siinä moodissa ja sellaisella yhteistyöllä minkä haluan saavuttaa jokaisella radalla. Teettää vielä töitä, mutta sittenpä niitä tehdään. Motivaatio tarvittavien asioiden treenaamiseen on kova, varsinkin, kun pääsin kokemaan, että treenien huima tunnelma on mahdollista siirtää kisaradalle. Vieläkin nousee ihokarvat pystyyn siitä tunteesta!
Lauantain kolmosen juhlinnasta on siirrytty sujuvasti sunnuntain nelosen juhlintaan. Pikkukelpie täyttää tänään neljä vuotta! Juhlinta aloitettiin lumisella aamulenkillä ja sitä jatketaan lumisella metsälenkillä sekä illan tokotreeneillä. Ilo on pieni pystykorva, maailman kaunein pikkupaimen.
Kesken unien herätetyt seniori ja juniori.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti