Kello soi kuudelta. Lauantaina. Ei kivaa. Teki mieli torkuttaa, mutta en kehdannut herättää koko taloa. Teki mieli jäädä nukkumaan, mutta en kehdannut olla saamaton nahjus. Nousin siis ylös, pakkasin Rapen autoon ja lähdin köröttämään pilkkopimeässä kohti Kajaania. Onneksi olin pakannut eväät ja muut oleelliset autoon jo illalla, koska itseni tuntien tiesin, että en olisi kyennyt siihen enää aamulla. Noin kymmenen minuutin ajon jälkeen yllätin itseni ajattelemasta "pitääpä sulkea radio, kun se niin valvottaa", joten väänsin äänenvoimakkuuden helisyttämään ikkunoita ja hoilasin mukana. Jos elävänä perille kuitenkin. Kisafiilikset eivät ajellessa nousseet, silmät lupatti ja lähinnä suunnittelin nokosten ottamista perillä ja iloitsin siitä, että juostavana oli vain kaksi starttia. Halusin pois ennen kuin olin edes perillä. Voi minua. Miten ihmeessä onnistun kehittämään positiivisen kisoihinlähtöasenteen? Vai onko tämä raihnaista vanhuutta, että ei kykene matkustamaan ilman kitinää? Minulla on kuitenkin sellainen mielikuva, että joskus oli innoissani kisareissuista jo lähtiessä. Vai kultaako aika muistot?
Lämmittelylenkillä Rapsu tartutti minuun riemuaan ja sain tunnelmasta hieman kiinni, mutta aika heikosti. Kisapaikkana oli maneesi, jonka vahva hevosen tuoksu (lue: veitsellä leikattavan raskas kusenhaju) epäilytti minua. Aamun edetessä haju alkoi laimenemaan tai sitten vaan totuin siihen, joten paikkakin alkoi tuntua kivalta. Rapsuhan ei ole koskaan treenannut maneesissa ja on kisannut maneesissa joskus kauan sitten viimeksi. Menisiköhän haisteluksi? Maneesiin tullessa Rapsuli nosti kirsua ylös, nuuhkaisi ja näytti siltä, että paikan aromit oli kohdillaan. Vähän se nuuskutteli siinä vuoroaan odotellessa, mutta radalle tepastelessamme oli mielenkiinto siinä missä pitikin.
Ensimmäinen rataantutustuminen sai minut suorastaan vimmoihini ja kisa-asenne paukahti kunnolla päälle. Siis kehveli vieköön, radallahan oli ihan samanlainen alku kuin Jyväskylän kisoissa, joissa tumpeloin kohdasta kaikkea muuta kuin sujuvan. Nyt kyllä näyttäisin kuinka se sujuvasti vedetään! Kohta menikin hirveän hyvin ja jatkopaikassa hykertelin tyytyväisenä miten antaumuksella Rapsu paineli mustaan putkeen, josta lukuisat koirat ottivat kieltoja tai palasivat pois. Mutta hetki sen jälkeen pienen koiran röyhkeys yllätti minut eikä minusta löytynyt munaa siihen vastaamaan. Pilkka osui omaan nilkkaan ja Rapsu poimi ylimääräisen esteen ennen kuin ehdin mitään tajuta. Mutta hei, jos nössö hyllyttää sikailemalla, niin se sallittakoon :) Röyhkeyttä olen treeneissä hakenut, joten sitä nyt saan. Olin siis tyytyväinen, joskin olisin voinut ohjausmokan estää olemalla skarpimpi, mutta taisin hieman huumaantua alun onnistumisesta.
Toiselle radalle oli taas hankala kehittää kunnon taisteluasennetta. Rataantutustumisessa ihastelen kilpakumppaneiden hyvänvärisiä kenkiä. Helposti sain kuitenkin nousemaan sellaisen kivan humputtelufiiliksen, koska rataprofiili oli helppo ja vauhdikas, ja kellokin lähenteli jo puoltapäivää eli aloin olla hereillä. Kyllähän sitä hauskan nollan vetäisisi. Koska humputellen sorrun yleensä hutilointiin, oletan enkä ohjaa, halusin enemmän fiilistä, jotta tekisin eheän nollaradan. Sitten yllätin itseni ja päätin, että minulle ei nolla riitä. Ei. Minä haluan voittaa. Kyllä, luit oikein. Päätin, että nyt ei tehdä pelkkää nollaa vaan nopea nolla. Voittonolla. Jo tuli fiilistä, varsinkin, kun rataprofiili ei ollut ollenkaan Rapsua suosiva. Vai kuka näkee silmissään Rapsun peittoavan kaikki kahdeksan esteen loppusuoralla? No ei kukaan. Alkoi vähän ahdistamaan, että mitä minä nyt oikein rupesin uhoamaan, itselleni tosin ainoastaan, mutta olin jo ehtinyt kuulla sen. Ei auttanut kuin asennoitua vastaamaan itse asetettuun haasteeseen. Radalla piti hullunmoisen juoksemisen lisäksi kuitenkin tehdä kaksi tiukkaa käännöstä, joten ne, ja kepit, olisivat kohdat, joissa etu revittäisiin. Olin ihan täpinöissäni radalle mennessäni, puhisin varmaan katsomoon asti. Minähän en aja tänne parhaaseen nukkumisaikaan häviämään! Näytän Tatjanalle from Russia närhen munat, kyllä Rape yhden venäläisen pyrrin päihittää ja kaikki kainuulaiset rekut! En ole niin ponneton ohjaaja kuin ensimmäinen rata antoi ymmärtää, ettäs tiedätte! Ensimmäinen kääntö ei ollut niin hyvä kuin olisin halunnut, mutta se toinen kurvi. Voi jestas sentään, että oli hienosti ohjattu ja vielä hienommin ohjaukseen vastattu! Rapsu oli jälleen röyhkeällä tuulella, mutta minäpä tiesin sen, joten vedettiin kohta kovaa ja tiukkaan. Sillä kohdalla me voitettiin. Koko rata tuntui tosi hyvältä ja lopputuloksena oli tavoitteeseen pääsy eli nollavoitto ja hyppyserti.
Tosin on rehellisyyden nimissä tunnustettava, että ei tuo voitto minua kutkutellut ollenkaan yhtä paljon kuin se, että A-radalla sisällytin vapaaehtoisesti ohjaussuunnitelmaani sylkkärin (minä olen rohkea nainen) ja B-radalla annoin itselleni luvan hoitaa homman kotiin täydellisellä mukavuusalueella pysymisellä (luotin siihen, että vahvuutemme ovat tarpeeksi vahvoja). Kaikkein parhaalta kuitenkin tuntui se, että kiltisti söin kaikki eväät ja miten loistavasti ohjasin B-radan viitoshypyn.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti