Uusinta otettiin viikonloppuna. Eilen vedettiin jäljet samalla kokoonpanolla ja tällä kertaa minulla oli suunnitelma sekä mielessä kirkkaana ne jutut mitä ei pidä tehdä ja tein ne jutut mitkä piti tehdä. Samassa järkevässä suunnitelmassa pysyin tänäänkin. Lenkki ennen ajoa, ammunta ja jäljelle niin, että liina tosiaan on koko ajan kireä. Yhtään ylimääräistä löysää pienelle punaiselle ei voi antaa, tai voi, jos haluaa, että kaahotus alkaa. Mutta Rapepa jäljesti ihan priimasti ja mie ohjasin sitä tosi hyvin. Yhtään en sekoillut.
Jäljessä oli kolme sivua, molemmat kulmat ilman katkoa ja makaukset suorilla, matkaa noin 500 m. Rapsutin otti kaikki makuut hyvin vaikka yhdelläkään ei ollut palkkaa, malttoi silti merkata loputkin. Välillä Hape kulki jäljen sivussa ja tarkisteli, mutta koko ajan tiesi missä mennään. Oikein olin ylpeä.
Rapsu löysi paukkuarkuuden pari viikkoa sitten. Viime kesänähän Rape säikähti puolikuoliaaksi hurjaa ukkosta jamiskalla ja yllättäen hiljainen talvi ei ollut tilannetta korjannut. Rapsu pelkäsi, siis ihan oikeasti pelkäsi, korviin kantautuvaa ammuntaa parin viikon takaisella metsälenkillä. Joten nyt Rapsu, tuo kuuroksikin luultu ääniä pelkäämätön rohkelikko, joutuu uusien haasteiden eteen. Ensiavuksi kaivoin starttipistoolin esiin aikomuksena rakentaa Rapsulle luottamus paukkuihin, koska luontainen luotto on heikentynyt. Mitään pohjaahan Rapsulle ei ole koskaan äänimaailman sietämiseen ihmeemmin luotu, koska se ei ole koskaan ääniin reagoinut. Nyt ammuin ennen jälkeä yhden laukauksen niin, että Rape sai laukauksen kuultuaan singota ruokakupille ja hyvin meni. Ei sitä ahdistanut yhtään. Pitää jatkaa samaa linjaa, jospa se sitten unohtaisi sen mitä tapahtui viime kesänä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti