Toipilas.
Pyhäinpäivän kauhunäytelmä alkoi heti aamusta. Nuusku oli levoton ja ramppasi ulos. Luulin epämääräisen olon johtuvan edellisenä päivänä vaihtuneesta lääkkeestä (toimii huonommin/ aiheuttaa huonoa oloa tms), joten lähdettiin suunnitelman mukaisesti landelle. Teepöytään istahdettuamme levoton Unski halusi taas ulos vaikka oli juuri sieltä tullut. Nupa kykki pissillä kerta toisensa jälkeen, joten tuumasin, että tutkitaanpa tarkemmin ja sieltähän sitä hännän alta silmille lävähti veriset housukarvat. Pikainen laskutoimitus ja toteamus, että juoksuista on pari kuukautta, joten kohtutulehdus?
Hitusen (lue: ihan mahdottomasti) ahdisti tarinat niistä parissa tunnissa autuaammille pupunpapana-apajille siirtyneistä märkäkohtuluppakorvista eikä elukkalääkärin tavoittamisen vaikeus helpottanut oloa. Lopulta sain päivystävän eläinlääkärin kiinni ja eikun 80 km päähän kohteeseen. Nupa tutkittiin tarkoin: verinäyte, virtsanäyte ja ultra. Veri- ja virtsanäyte huusivat hurjaa tulehdusta, mutta ultra ei huutanut räjähtävää märkäkohtua. Kohtu ei ollut pahana, siellä oli alkuosassa vähän jotain paikallista ylimääräistä, mutta ei hälyttävää eikä näyttänyt hätäleikkauskamalta. Kohdun lievä (alkava?) tulehdus oli kuitenkin levinnyt virtsatieinfektioksi tai toisinpäin, muna vai kana - ei pysty tietämään. Hoitona antibiootit, seuranta ja kontrollikäynti. Kipulääke Nuuskulla oli jo valmiiksi, joten sitä ei tarvittu. Nuuskun vointi on kohentunut, se ei ole kipeä eikä sillä ole tarvetta rampata ulkona. Hyvältä näyttää siis, mutta toisaalta eihän Nuusku näyttänyt kipeältä alun perinkään, joten lopulliseen helpotuksen huokaisuun tarvitaan vielä kontrollikäynti.
Sunnuntaina siirryttiin kauhusta jännitysnäytelmään: kisamatka Kuopioon. Uusi kisahalli oli meluisa ja jotenkin levoton. Sisu oli kuitenkin ekan radan lähdössä rauhallisena, ehkä jopa liian rauhallisena, koska Sisu kävi nuuhkaisemassa ratatyöntekijän toisen esteen jälkeen. Tutkimusmatkan jälkeen meno jatkui varsin mallikkaana ja asenne kasvoi este esteeltä aina toiseksi viimeiselle esteelle saakka, jossa asenne poksahti: elukka ei ollut ilmeisesti tyytyväinen ohjaukseeni vaan takaakierron sijaan loikkasi räkyttämään ahterilleni. Ihan kiva, ilmeisesti pyrstölleni pitäisi tehdä jotain :D
Toisen radan lähdössä lohikäärme oli vauhkona enkä meinannut saada sitä jäämään lähtöön ollenkaan vaan se oli koko ajan tulossa liikkeeseen mukaan "radalle, Radalle, RADALLE!!!"-asenteella. Piti sitten karjua kilpaa (noloa, kyllä) ja siihen jäi istumaan, mutta tuli luvan saatuaan ekan esteen ohi. Palautus alkuun (ja siten ollen hylkäys jo ennen ensimmäisenkään esteen suoritusta…) ja uusi yritys. Lähtölupa vapautti semmoisen pedon, että tsiisus! Kolmannella esteellä esittelin armotonta räpellystä, kun en kerennyt, osannut, kyennyt hanskaamaan moista; se kaarratti, se tuli l-u-j-a-a, se eteni legot esillä. Jälkikäteen ajatellen (paras viisaus!) olisi pitänyt osata sivuuttaa räkivän elukan kiihko ja luottaa omaan ohjaukseen ja olla rohkeampi, mutta hätäilin, epäröin, hyydyin nanosekunniksi, tilanne meni jo eikä varmistelu meillä ole se juttu :D Ensimmäisen kolmen esteen jälkeen tehtiin erinomaista yhteistyötä loppuun saakka.
Kokonaisuudesta jäi positiivinen fiilis ja norjalaiset rataprofiilit olivat vauhdikkaan vinkeät. Erittäin tyytyväinen olen siihen, että vaikka elukka on kuuma, se pystyy pitämään kontaktien kriteereistä kiinni. Ei lipsu, ei edes yritä lipsua. Senpä vuoksi uskon, että lähtökin on saatavissa takaisin kuntoon (muistaako kukaan, sillä on ollut hienot kisalähdöt), kunhan saan lähtöön (itselleni) selvän toimintamallin. Treeneissä Sisu napottaa lähdössä, mutta ei se olekaan treeneissä samalla hurjuudella. Kuten Katri toteaa, onhan siinä tekemisen meininkiä, kun lähdössä karjuu kilpaa, enkä missään nimessä halua, että minulla olisi kisakaverina kukaan muu kuin hurrrrrja lohikäärme. Se pystyy täydelliseen suoritukseen korkeassa vireessä, mutta minun pitää vaan oppia hanskaamaan kuuma lähtötilanne ilman, että omat sormet palaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti