Kisakauden avaus tuplanollalla

Sunnuntaiaamuna nukutti kovin, joten Rapsuttimen kanssa kammettiin ylös tuntia ennen kisapaikalle saapumista. Teki mieli jatkaa unia, mutta noustiin nyt kuitenkin. Kotoa tarvitsi lähteä vasta viittä vaille ajelemaan ja viimeiseen asti vitkuttelin. Kisat omalla paikkakunnalla ovat harvinaista herkkua ja matkakin lyhyt, mutta jotenkin en saanut aamulla kisoihinlähtötunnelmasta kiinni ollenkaan. Ei tuntunut siltä, että ollaan lähdössä kisareissulle, joten ei tullut tehtyä ohjaajan tankkaussuunnitelmaa, ei ostettua eväitä eikä virittäydyttyä tunnelmaan ajon aikana asiaankuuluvalla musiikilla. Mitäpäs sitä suotta, kun tuohon ihan kulmille ajellaan.

Kisapaikalla käytiin Rapen kanssa lenkillä ja sitten iski ihan hirveä uupumus. Haukottelin leuat sijoiltaan ja meinasin nukahtaa. Olisi pitänyt herätä sen verran ajoissa, että olisi aamuteen ehtinyt riipaista kitusiin. Torkuin tuolissa ja toivon vesisadetta, että voisin jollain tekosyyllä (olen sokerista tms.) liueta paikalta. Päätin kuitenkin lopulta käyttäytyä kuin normaalit ihmiset ja jäädä. Siihen se normaaliuden tavoittelu sitten jäikin, koska kisafiiliksen hakeminen vaati aikamoista itseensä käpertymistä ja epäsosiaalista keskittymistä. Olin sitä mieltä, että koska kisapaikka oli hyvä, tunnelma mainio ja järjestelyt pelasivat, ei ollut mitään syytä poistua. Ainoa korjattava asia oli oman pääni sisällä, joten aloin työstämään kisa-asennettani. Tsemppasin itseäni, lietsoin fiilistä ja yllätyksekseni onnistuin nostamaan oman tunnelman jokaiselle radalle erinomaisen hyvin, ja Rapehan nyt oli fiiliksissä jo ihan luonnostaan. Radoille oli mahdottoman kivaa lähteä ja niillä oli huisin hauskaa juosta, tykkäsin! Jos olisin muistanut, että itsensä haastaminen kisakentillä on näin kivaa, olisin pitänyt lyhemmän kisatauon ;)

Ensimmäinen agilityrata vaikutti rataantutustumisessa mentävältä. Monista se oli kamala, minusta kohtuu hyvin Rapsulle sopiva. Rata tuntui paikoin jopa helpolta, aika perusohjausta ja muutama vaaranpaikka, ja tämä tunne johti oman liikkumisen yliarviointiin. Kuvittelin kohdassa, jossa piti juosta täysillä rata päästä päähän liikkeellelähtöni räjähtävämmäksi ja juoksuvauhtini nopeammaksi mitä ne todellisuudessa olivat, joten rytmitys meni pieleen. Olin tilanteessa pahasti myöhässä, jolloin Rapsu haki liikkeeni mukaisesti edessäni olevaa estettä, kaartoi jalkoihini ja meinasin lentää turvalleni, kun kompastuin täydessä vauhdissa Rapsuun. Rapsu syöksyi putkeen ja minä olin menossa tuomarin suunnitelmien mukaisesti keinulle, mutta vaihdoin sen lennosta putkeksi. Onneksi ollaan totuttu törttöilyyn, joten pystyttiin jatkamaan kompastelusta ja hyllystä huolimatta samalla sykkeellä loppuun. Oikein hyvä fiilis jäi ja tuntui ihan voittajalle, mitä nyt oma arviointivirhe kismitti juuri sopivasti.

Toinen agirata vaikutti rataantutustumisessa aivan liian vaikealta meille. Koin, että meillä ei olisi mahdollisuuksia puhtaaseen rataan, koska radalla edellytettiin ohjaajalta hyvää rytmitystä, koiralta itsenäisyyttä ja koirakon piti olla vielä teknisesti taitava. Kuulostaako meiltä? No ei minustakaan. Sisimpäni huusi ahtaita sumppuja, tiukassa paikassa hallintaa, tiukkoja käännöksiä ratkaiseviin paikkoin, mutta koska niitä ei saatu, yritin vastata tuomarin asettamaan haasteeseen. Suunnittelin mukamas toimivan ohjaustavan meidän kykyjemme mukaan. Homma lähti ihan lapasesta heti alussa, kun Rape varasti lähdössä. En kuitenkaan jaksanut siitä välittää, koska en kokenut sen ratkaisevasti heikentävän meidän suoritusta. Enemminkin lähtöönpalautus saisi Rapsun turhan nöyräksi. Röyhkeyttä kiitos, asenteella eteenpäin! Onnistuin repimään taistelutahtoa ja taisteltiin aikamoinen nollarata. Yksikään rataantutustumisessa miettimäni ohjausvaihtoehto ja etenemislinja ei esiintynyt ratasuorituksessamme vaan vedin piposta sitä mitä hektinen tilanne vaati. Meno oli kaukana kauniista, mutta nolla se on räpellettykin nolla. Erityisen hyvältä tuntui se, että Rapsu ei lähtenyt varmistelemaan missään vaiheessa, vaikka ohjaus ei todellakaan ollut tuttua ja turvallista, vaan vastasi sekoiluuni hyvällä sykkeellä. Nolotti tällä suorituksella ottaa vastaan kakkospalkinto, jotenkin sitä pitäisi palkinnoille päästessään osata, mutta toisaalta olihan se hyvin taisteltu. Tuli ihan mieleen kisaradat Nuuskun kanssa. Nuuskutin pakotti omilla vahvoilla näkemyksillään siihen, että piti säveltää vauhdissa uudet ohjauskuviot. Suorastaan tykkäsin perinteikkäästä paniikinomaisesta sekoilusta, tuli sellainen paluu juurille olo. Aivan parasta oli huomata, että pystyin vääntämään virheettömän suorituksen väkisin, todellakin väkisin. Enpä olisi itsestäni uskonut löytyvän moista taistelijaa.

Kolmas rata oli hyppyrata ja profiililtaan aikamoista suorien putkien juhlaa. Rataprofiili tuntui helpommalta kuin edellinen rata, ja kerran siitä vedettiin nolla, ei tälläkään radalla vähempään tyydyttäisi. Olin ihan katkipoikkiväsynyt (ensi kisoissa on ehdottomasti eväät kohdillaan), mutta aikani keskityttyäni sain päähäni kunnon latauksen, vaikka radan muistamisen kanssa alkoi olla hieman ongelmia. Minulla meni jo melkein ylilatauksen puolelle ja meinasin kämmiä koko homman kolmosesteellä missä hieman räpelsin, mutta pelastuksen jälkeen ohjaus oli semmoista kuin suunnittelinkin sen olevan. Oikein hyvä fiilis jäi tästä radasta ja kisapäivästä kaikenkaikkiaan. Se on kuulkaas kisakalenterin pläräyksen aika.

Kun palattiin Rapen kanssa kotiin ja kasasin kevythäkin takaisin olohuoneen nurkkaan pesäkoloksi, linnoittautui Nuusku sinne välittömästi ja ilme oikein huusi, että "mie olen täällä valmiina seuraavaa kisareissua varten". Jotainhan sille pitää järjestää, jotta se ei tunne oloaan kakkoseksi, joten kiinnostaisiko ketään lihapulliensyöntikisat?