Vuoden Lapanen 2010

Rapsu on herkkä otus. Se on aina ollut tiedossa, mutta välillä herkkyys on niin herkkää, että huhhuijjakkata. Kaisa oli suunnitellut maailman vinkeimmän treenin, mutta Rapen kanssa homma kariutui ennen kuin oltiin edes radalle päästy. Rapsuli yritti toistuvasti kähveltää lähdössä, joten palautin sen ehkä noin viisi kertaa paikalleen. Rapsu on tottunut siihen, että jos meinaa livistää, se palautetaan takaisin asiasta suurempaa numeroa tekemättä ja sitten Rapsu pysyy paikoillaan. Tämä on toiminut aiemmin hyvin, mutta ei toiminut enää. Joten kuudennella kerralla  sanoin sitten hieman painokkaammin "istu". Siis ihan oikeasti vaan painokkaammin, en rumasti, en kovasti, en mitenkään, että siitä olisi pitänyt järkyttyä, mutta silti se sattui pienen koiran sydämeen. Rapsuli hajosi osiin, hyvitteli ja oli kilttiä koiraa eli halusi olla lähellä, himmasi hitaasti yhtä matkaa, että ei vaan tee mitään väärin ja koetti vaikuttaa Heidin pieneltä murmelilta koko ajan.

Lapasen kanssa treenaaminen on ihan kamalaa, koska samalla kun syyttelee itseään siitä, että ei muista koiransa olevan mahtiherkkis ja unohtaa pumpuloida joka hetken, joutuu ohjaamaan sitä ihan kummallisesti, koska elukka ei etene siten kuten oikeasti pitäisi. Enpä muista milloin olisin viimeksi Rapsun kanssa kerennyt suoran putken edelle leikkaamaan. Erityistä hankaluutta radalla tuottivat hypyt 5, 8, 24 ja 26, koska Raspuliini olisi tahtonut mennä ne käsi tassussa yhtä matkaa. Saatiin ne lopulta sujumaan, mutta ei treeni oikein tuntunut miltään ilman iloista agiliitäjäkoiraa.

Nuuskuli oli elementissään ja sen kanssa oli veikeää treenata. Tosin mersunmerkissä huomasi pitkän treenitauon, siihen se tarvitsi tukea, mutta muuten se irtoili hienosti, kun vain muistin käskyttää sitä nuuskuntyyliin eli riisua pois ne silkkihansikkaat, joilla Rapsua ohjataan. Keppejä en uskaltanut ottaa, koska ne ovat ylipäätään koiralle kovasti rasittavat ja olen edelleen neuroottinen Nuuskun hyvinvoinnin kanssa vaikka se on terveen paperit saanutkin. Kuvittelen Nuuskun katkeavan pujottelussa, jalkojen tipahtavan irti ja kuolon korjaavan. Pitää katsoa pääsenkö näiden henkisten ongelmieni rouvaksi vai en, mitä tämän treenaamisen kanssa tulee vai tuleeko tästä mitään.

Alkuviikosta (tai joskus) käytiin juoksulenkillä Jamiskalla. Hauskaa ja vauhdikasta oli, joskin pimeässä pelkät heijastimet eivät oikein riittäneet. Joku ystävällinen riiseni porhalsi yllättäen luoksemme, koska omistajansa ei luonnollisesti meitä nähnyt, joten ilmeisesti jotain näkyvyyttä oli saatava. Viime talvena käytössä olleet karvakuonojen omat otsalamput olivat heittäneet henkensä, joten ostin tänään luppakorville kaulaan discovalot. Meidän kanssa saapi tulla mättäille tanssaamaan, jos samoihin pusikoihin hämärässä sattuu.