Vuoden ekat kisat takana! Jyväskylään ei viikko sitten päästy, mutta onneksi eilen päästiin Iisalmeen. Kisareissuseuraksi saatiin Riikka ja Watti, joiden riemukkaita ratoja seurasin ennen meidän luokkamme alkua. Sisu oli hyvässä vireessä. Se hillui lenkeillä ja hallissa omana itsenään, kisakierrokset nousivat vasta sitten, kun panta napsahti kaulasta ja asteltiin keinonurmelle. Lähdössä se oli kuuma, mutta ei liian kuuma. Ei tarvinnut istuttaa koko kaupunkia, pylly laskeutui ilman äänen korotusta. Radoilla se oli tiukka insinööri, pipo kireällä kiitävä perfektionisti. Se on niin tosissaan huvittavuuteen asti :)
Ensimmäisellä radalla insinööri oli unohtanut diplomin kainalostaan. Toisen esteen takaakiertopäällejuoksussa mokoma pieni eläin oli villi! Joku voisi sanoa, että tuhma, mutta mie sanon, että ihan villi vaan. Vaikka miulla oli siihen katsekontakti, se sujahti tyynesti selän takaa putkeen. Miun kiltti pieni. Sinne meni. Muutoin rata oli sujuvaa menoa, mitä nyt olin arvioinut itseni melko paljon nopeammaksi mitä olin, mutta eipä se haitannut, kun Sisu osasi kuviot ilman minun apuanikin. Tosi hyvä fiilis jäi radasta ja tuntui, että tauon aikana ei ole tullut takapakkia vaan voidaan jatkaa siitä mihin syksyllä jäätiin.
Toisella radalla oli nolla jo taskussa, mutta sitten itse villiinnyin enkä pitänyt puomin kriteeristä kiinni. Sisu pysähtyi hienosti, mutta etutassut olivat puomin reunalla, eivät nurmella. Päästin sen silti putkeen. Mutta mitä tekee perfektionisti? Vetää herneet nenään, koska SE MENI VÄÄRIN! Juu, ei mennyt eläin putkeen vaan kääntyi tuijottamaan minua, kiroili minulle ja sitten vilahti tasan siihen päähän putkea mihin en sitä ohjannut. Jälkikäteen ajatellen en tiedä mitä edes ajattelin. Sisu ei pidä siitä, että siltä ei vaadita sitä mitä se osaa vaan huolitaan joku puolivillainen räpellys. Se on onnellinen silloin, kun tehdään oikein eikä sinne päin. Otinpa onkeeni. Jatkossa vaadin. (joo ei tartte sanoa, että olen tehnyt saman virheen ennenkin enkä ole silti oppinut ;P). Kokonaisuutena kuitenkin ihan mahtirata, kaikki muu onnistui ja fiilis oli mitä parhain.
Kolmannella radalla oltiin villejä ja väsyneitä molemmat. Sisu tuli ekan riman ali ja minä hyydyin siihen. Sen jälkeen testasin kokeellisia ohjausvaihtoehtoja ja huomasin miksi ne eivät olleet vaihtoehtoja nro 1. Radalle mahtui hyviäkin pätkiä ja osaamista, mm. persjättö keppien jälkeen onnistuneesti osana kisarataa. Inhokkiohjaus inhokkikohtaan, mutta osattiin!
Mahdottoman hauskaa oli! Ei kannata hätkähtää, kun seuraavissa skaboilla rallattelen menemään uimalakki päässä! Koetan hakea samaa pipon kireyttä kuin parivaljakollani enkä aio antaa milliäkään periksi! Missään! Ikinä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti