Pikkukelpi kaks vee!

Pikkuruinen lohikäärme täytti tänään hurjat kaksi vuotta! Kylläpä aika rientää, vastahan sen kuljetin takin alla kotiin. Synttäripäivä alkoi perinteikkäästi onnittelulaululla, masun rapsuttelulla ja aamu-ulkoilulla. Illaksi oli suunnitteilla treenireissu Kuopioon, mutta kuinkas sitten kävikään? No tuli ikävin synttäri ikinä. Pikkukoira kömpi päikkäreilleen sängyn alle ja poistullessaan huusi kuin Nuusku veperannalla. Sängynalus on ahdas ja olenkin miettinyt monta kertaa, että pitääkö suklaamurusen meno sinne estää, mutta olen sitten ajatellut, että ei kai se sinne tunkisi, jos siellä liian ahdasta on. Virhe. Liian ahdasta oli, pieni koira juuttui lavastaan kiinni sängynaluseen ja mursi luun poispyristellessään. Kipeä pieni otus pääsi onneksi nopeasti lääkäriin, hoitoon ja tutkimuksiin, ja vamman vakavuuden paljastuttua röntgenkuvissa saatiin lähete huomisaamuksi Kouvolan Univetiin ortopedille. Pitää kyllä kehaista pikkukoiran elukkalääkärikäytöstä: vaikka siihen koski hurjasti, oli se reippaasti pöydällä, antoi lääkäritätin tutkia itsensä ja nuolla lupsautti kättä kiitokseksi.

Petkeljärven maisemissa.

Mutta on viimeiseen pariin viikkon sisältynyt paljon mukavaakin. Viime viikonloppuna tehtiin koko laumalla päiväretki Petkeljärven kansallispuistoon. Parhautta. Ei ristinsielua, vain oma lauma. Rapsu oli maailman onnellisin koira, Nuusku nautti seikkailusta ja Sisu riemuitsi pitkästä retkestä. Hienoja harjuja, viileitä soita, kauniisti kumpuilevaa metsämaastoa. Kun pysähdyttiin kaikki paikoilleen, ei kuulunut mitään. Ei yhtään mitään. Ei minkäänlaista vaimeaa humua, pelkkää hiljaisuutta. Lepäsi korvat, lepäsi mieli.

Sitä edellisenä viikonloppuna lohikäärme kipaisi kisareissulla Kuopiosssa. Ekalla radalla juoksi tuttu pikkulohikäärme, jonka hienon radan sabotoin hylyksi. Rataantutustumisessa tiedostin vaaranpaikan, mutta suoritettaessa unohdin rintaman auki, joten siellähän se oli salamana väärässä putkenpäässä. Fiilis oli loistava, yhteistyö pelitti, kelpi teki erinomaista työtä ja oli muutamassa kohdassa jopa armollinen miulle.

Armollisuus ei kuitenkaan ole loppupelissä se mitä lohikäärme diggaa ja se näkyi sitten seuraavalla radalla. Olin jo katsonut ennen toiselle radalle menoa, että mikä ihme sen kelpin rinnassa oikein lepattaa ja b-radan pillin viheltäessä huomasin, että kappas, sehän olikin lohikäärmeviitan nappirivi mikä oli lähtenyt aukeamaan ja pillin soidessa nappirivi lehahti kokonaan auki, viitta lensi kyydistä ja alta paljastui teiniapina. Aivan hirveä rata, kerrassaan kamala. Toivoin jo ennen radan puoliväliä, että keinonurmen sauma repsottaisi ja voisin sukeltaa nurmen alle piiloon. Ei toiminut koira eikä ohjaaja. Teiniapina kahlasi jossain aksasuossa ja mie auttavan käden ojentamisen sijaan kasasin turvetta päälle. Ihan oli kyvytön olo.

Onneksi kanttiinissa myytiin herkullisia masennuslääkkeitä, joten vikalle radalle pystyi lähtemään positiivisin mielin ja sieltä poistuttiin myös positiivisin mielin. Hyllyhän siitäkin tuli, mutta ihan kohtuu hyvä sellainen. Lähtö oli hankala, joten tähän tarvitaan häiriötreeniä, mutta meno oli edellistä parempaa ja loppusuoran viimeisessä käännössä lohikäärme murisi jo niin tiukalla asenteella, että tuli kotoisa olo.

Aksan viikkotreenit ovat olleet antoisia. Niissä on ollut sopivasti mukavuusaluepaikkoja ja haasteita. Pikkukoira on ollut hirmuisen taitava, armoton ja veikeä, kaikkea aika sopivassa suhteessa. Muuta mukavaa: satunnaiset kalsaritokot ovat edenneet erityisen hienosti Rapsulla, raukeat päivittäiset metsälenkit ovat huiskuttaneet Nuuskun häntää ihan hullunlailla ja kaveritreffit ovat villinneet Sisun.