Tavoitteena hyllyputki!

Vuoden paras harrastusviikonloppu on se viikonloppu, jolloin Jänesniemen Elina saapuu Joensuuhun kouluttamaan. Tästä ilosta nautittiin jälleen viime viikonloppuna ja olipa huikeaa. Paljon oppia, onnistumisia, ajateltavaa ja treenattavaa.

Lauantaina lähdin haastaamaan itseäni heti radan alussa vaikka riskinä oli, että ei päästäisi koko treenissä kolmatta estettä pidemmälle. Koska kyseessä ei ollut kisamainen treeni, tavoitteenani ei ollut vetää mahdollisimman monta estettä onnistuneesti peräkkäin osatulla tavalla vaan halusin opetella niitä juttuja mitä ei osata, kohdata meille haasteellisimpia ohjausvaihtoehtoja Suomen parhaan kouluttajan silmien alla ja kehittyä ohjaajana. Asetin siis ihan pienet tavoitteet ;) Alla on jotakin sinnepäin ratapiirros.

Varmaakin varmemman pakkovalssin, jonka olisin kisatilanteessa valinnut, sijaan lähdin saksalaisella (3) liikkeelle. Koin sen meille haasteellisimmaksi ohjausvaihtoehdoksi tuohon kohtaan, ja hyvä, että valitsin sakun, koska nyt oikeasti ymmärsin kuinka saksalainen tulee rytmittää, kuinka ohjaus ylläpidetään ja miksi tämä kaikki tehdään juuri näin. Elinalla on taito selittää asiat niin, että minäkin ymmärrän oleellisen ytimiä myöten. Enää saku ei tunnu turhalta ja pelottavan riskaabelilta ohjausvaihtoehdolta, jossa on hirveä kiire ja koira katoaa. Oikein rytmitettynä ja ohjattuna käytännössä näen koiran koko ajan ja saan hirvittävän etumatkan, joten saksalaisesta tuli kelpo työkalu, jotain vallan muuta kuin kauhistuttavan hätiköity takaakierto ja persjättö. Tosin siihen menee vielä aikaa, että osaan sen oikein vetää ja pitänee Rapsunkin hieman opetella lukemaan kohti etenemistäni laskeutumispaikkaa osoittaessani, mutta kylläpä innostuin, mieleni suorastaan halajaa Schwarzwaldiin.

Peruspyörityksessä (5), vekatussa puolivalssissa (6), persjätössä (8-9) ja linjaavassa valssissa (9) ei ollut viilattavaa eikä noihin kohtiin ollut myöskään mitään uudistusmielistä vaihtoehtoa. Mutta sitten: mie leijeröin (10-11). Kyllä vain. Hirveän hienosti kirmasin putken toiselta puolen  pakkovalssiin (11). Leijeröinti tuommoisessa kohdassa toimii Rapsulle kuin pulla Heidille; edetään ahneesti kohti päämäärää. Opettelin myös twistin (12-13), Rapsu tulee niin hyvin ohjaukseen, että miun ei tartte kuulemma viedä twistiä loppuun saakka vaan hymypatsastytölle riittää twistihkö. Twisti tuntui ajatuksena pelottavalta ja ahtaalta, mutta toimi hyvin, kun liikuin ajoissa pois alta ahtauttamasta tilaa. Jos aikaa olisi riittänyt, olisin opetellut tuolle pätkälle saksalaisen (12), poispäinkäännön (14) ja leijeröinnin (15-16) mitä rataantutustumisessa Elinan kanssa opettelin, mutta jotenkin juoksin twistiin (näistä pitäisi kyllä päästä pois, pitäisi pystyä päätymään sinne minne on menossa...) ja luonnollisesti treenattiin se kuntoon eikä lopussa aikaa jäänyt vaihtoehtoon, joten se pitää opetella itsenäisesti. Toisaalta twistikin oli ohjaus, jota en ole koskaan käyttänyt, ehkä kerran kokeillut, joten tuli senkin opettelu tarpeeseen ja sunnuntaina työnalla olivat poispäinkäännöt, joten hirveää menetystä ei liene tullut.

Loppuradassa ei ollut ihmeempiä, persjättö (15-16), vekki (17), persjättö (18-19), vekki ja valssi (21). Uutuutena leiskautin vähemmän harrastamani flipin (23-24), tosin olin sitä tehdesäni kaikkea muuta kuin pätevä ja näytin kuulemma enemmän sekopäiseltä ja hallinnasta menetetyltä lentokoneelta kuin agilityohjaajalta. Rapellahan toimii tuommoisissa tilanteissa vekkaus, mutta tämä oli hyvä tilaisuus opetella flipin rytmitystä mikä osoittautuikin käytännössä vaikeammaksi kuin teoriassa, mutta toimi se, vaikka olikin minun vetämänä aika säälittävä versio, enempi floppi kuin flippi. Loppuun vielä päällejuoksut (25, 27) ja ennakoiva valssi (29) melkoisen hyytyneillä jaloilla.

Sunnuntaina jatkoin mukavuusalueelta poistumista palikkaohjauksen sijaan. Alla sinnepäin ratapiirros.

Alkuun otin valmiina paikallaan möllöttävän pakkovalssin (2), koska se oli tuossa kohdassa lukuisista vaihtoehdoista meille se vaikein vaihtoehto. Rapsun oli hankala hakea hyppyä (1), koska vaihtoehtona oli hypyn ohi suoraan luokseni juokseminen. Lähdettiin alkeiskurssitasolta liikkeelle ja hämmästyin miten se ei harmittanyt minua yhtään. Hirvittävä henkinen kasvu on tapahtunut ihmisessä, jos jumiutuminen heti ekalle hypylle tuntuu siltä, että ok, tämä opetellaan ensin hyvin ja tehdään sitten nuo 37 muuta estettä, jos ehditään. Menihän siinä tovi, että Rapsu siirsi katseensa hyppyyn (1) eikä kakkosesteen luona nököttävään minuun, mutta saatiin onnistumisia. Tuommoisia pitäisi vahvistaa vaikka en niitä koskaan kisoissa tekisikään, ihan vaan sen takia, että Rapsu saisi enemmän itse- ja suoritusvarmuutta. Olisihan tuo kohta ollut selvitettävissä monella muullakin tavalla, mutta se itsensä haastaminen, siitä lähdettiin. Siispä pakkovalssi (2), valssi (2-3), vekki (4), niisto (7), vedolla haltuun ja heitto hypylle (9), putkiin heittelyä, poispäinkääntö (12), päällejuoksu (13), poispäinkääntö (14), persjättö (15-16), valssia (22), pakkovalssi (24), päällejuoksu (27), pakkovalssi (30).  Koko treenissä hankaluutena oli rytmitys, suuri heikkouteni. Välillä piti kirmata keulassa tossut vipattaen ja välillä taas oli aikaa, jolloin piti osata hakea koiraa putkilta jne. Poispäinkäännöissä kaikista vaikeinta oli tilan antaminen ja käännön ajoitus. Suureksi yllätyksekseni Rapsuttimella poispäinkäännöt toimivat tosi hyvin vaikka en ole niitä sen kanssa juurikaan viljellyt, ainoastaan silloin kun kouluttajat ovat pakottaneet.

Elina totesikin, että minä osaan teknisesti eri ohjausvaihtoehdot ja Rapsu lukee ohjausta hyvin, mutta en vain uskalla vaihtoehtoja käyttää vaan perustan ohjaukseni ajatukselle "tehdään niinkuin aina ennenkin" ja jumitan Rapsun kanssa tasolle, josta voisin päästä eteenpäin, jos vain haluaisin ottaa riskejä ja kehittyä. Olen kuullut tämän aika monta kertaa, mutta yllätyksekseni olen nyt valmis kuuntelemaan ja ottamaan sen riskin. Pikkuhiljaa olen siis päässyt pisteeseen, että haluan tehdä sen mihin minua on kannustettu jo pidemman aikaa: olen samaa mieltä Elinan (ja Katjan ja Iran ja lukuisien muiden minua kouluttaneiden) kanssa siitä, että edetäkseni ohjaajana, minun on poistuttava mukavuusalueelta ja tehtävä rohkeita riskivalintoja myös kisoissa. Aluksi virheitä tulee ropisemaan ja hyllyputkesta muodostuu kilometrien mittainen, mutta lopputuloksena on entistä laajempi mukavuusalue ja mikä parasta: kehittyminen ohjaajana. Aika säälittävää kirjoittaa moinen itsestäänselvyys suurena oivalluksena, mutta näillä säälittävyysasteilla liikutaan ;) Joten julkisesti nyt lupaan ja vannon (toivottavasti lukijat ovat hyytyneet jo aiempiin kappaleisiin), että seuraavissa kisoissa, todennäköisesti itsenäisyyspäivänä, ohjausvalintani tulevat olemaan kumouksellisia! Valitsen vaihtoehdot, joista ensimmäisenä tulee mieleen "hui, eihän tuommoisia riskejä voi ottaa, hullu nainen!". Tavoitteena on siis hyllyttää asenteella ;)

Pähkinänkuoressa: vaikka Rapsu on lähellä työskentelyä rakastava pieni hempukka, on paikkoja, joissa tilan antaminen saa Rapsun liikkumaan nopeammin ja varmemmin. Rapsun pitää aina nähdä se este, jolle se on menossa (hirveä yllätys ;)), joten poispäinkäännöt ovat paikoin vekkaamista parempia vaihtoehtoja, koska poispäinkäännöissä näkymä esteelle on koko ajan esteetön eikä tunari ohjaaja voi liikkua koiran silmien eteen. Rapsu irtoaa esteille, kun vain annan sen lähteä ajoissa ja minun kannattaa valita rohkeat ohjaajalle etumatkaa antavat ohjausvaihtoehdot, jolloin Rape tulee tunnollisesti perässä housukarvat liekeissä. Rapelo ei lähde sooloilemaan ilman lupaa, mutta sillä on kuitenkin itsevarmuutta sen verran paljon, että se irtoaa, kunhan vain tietää ajoissa, että minne. Sille voi antaa siimaa, sen saa kyllä kelattua takaisin.