Lunta! Jäätä! Ruokaa!

Ensilumi sai molemmat luppakorvat aivan sekaisin. Piehtarointia, lumen syömistä ja intensiivistä lumen alta tupsahtavien hajujen nuuskutusta. Aina yhtä hauskaa ja jännittävää, suuri syy hepulointiin, vaikka lumi on kohdattu monta kertaa aikaisemminkin. Toisaalta valehtelisin, jos väittäisin itse kohdanneeni lumisen aamun tyynesti, yhtälailla hihkuin minäkin vaikka olen törmännyt ensilumeen useammin kuin pienet murmelini yhteensä ;) Mutta itku suuresta ilosta, ilma lämpeni ja kadotti lumet, tahdomme kylmän ja valkeuden takaisin!

Viime aikoina luppakorvaisilla on ollut aika tylsää. Jonkun verran huiskuhännät ovat nähneet kavereita, ihan vähän on treenattu, mutta suurimmaksi osaksi luppakorvat ovat seuranneet ruuanlaittoa ja pötkötelleen kainalossa. Viikko sitten käytiin nautiskelemasta metsästä Topin, Viirun ja Mörkön sekä Zorron ja Elenan kanssa. Oli hippaa ja yhteisöllistä puskien tutkailua, vähän enemmän kuin oman lauman metsäseikkailuilla. Nuuskulla meni välillä turhan lujaa, mutta hyvin se pysyi neljällä tassulla, kun alla oli pitävä hiekkapohja. Koska kelit ovat nyt melko liukkaat, Nupsuttimen kanssa joutuu hieman katsomaan, että missä lenkkeillään. Koska jos Nuusku meinaa liukastua, se liukastuu, sillä sen tasapaino ei riitä korjaamaan horjahdusta. Pohjan tulee siis olla pitävä. Onneksi on hiekkapohjaisia metsäteitä, kuivia metsäpolkuja ja toivottavasti taas pian kevyen lumen kuorruttamia reittejä.

Alkuviikosta Unskelipunskeli kävi Helillä huollossa ja lihakset olivat vallan mallikkaat. Paremmalta Nuusku onkin viime aikoina vaikuttanut, liike on rentoa eikä viimeisin pellolla liukastuminen enää tunnu lihaksissa. Seuraava kontrolli on neljän viikon päästä ja toivottavasti Nupsu on teräskunnossa silloinkin.

Tiistaina olivat Rapsuttimen agilitytreenit. Ohjelmassa oli kolme rataa, joihin kuhunkin tutustuttiin 5 min ja jokaiseen oli yksi kisamainen yritys. Kisamaisen ohjausasenteen harjoitukset ovat olleet erittäin hyödyllisiä meille, koska niiden ansiosta olen alkanut päästä pois siitä ajattelutavasta, että radan tuntuessa vaikealta ottaisin häiriötä asioista, joihin en voi vaikuttaa ja jättäisin asenteeni löysäksi, kun en uskoisi kuitenkaan onnistuvani. Kuluneen vuoden aikana olen saanut kehitettyä itselleni aika toimivan henkisen asenteen: ihan sama mitä radalta löytyy, sen voi selvittää. Tyylillä ei ole mitään väliä, koska tyylipisteitä ei jaeta. Jos ei taidot riitä, niin sisulla korvataan jne. Tämä on meille erittäin tarpeellista, koska mehän kisataan puutteellisilla taidoilla ja puutteellisia ne taidot aina tulevat olemaankin; minä en tule koskaan oppimaan kaikkea ja olen liian laiska opettaakseni Rapsusta teknisesti täydellisen, joten meidän pitää osata räpeltää asenteella ;) Tyylikkyyteen voi keskittyä tekniikkatreeneissä, mutta kisamaisissa treeneissä pääosassa on ohjaajan kisatilaan virittäytyminen: keskittyminen ja taisteluasenne. Mutta mutta, niin helpolta kuin tuo kuulostaakin, oikeaan tahtotilaan virittäytyminen ajasta ja paikasta riippumatta on maailman vaikeinta.

Ensimmäinen rata meni luokattoman huonosti ja keskittymiseni hajosi ennen ensimmäistä estettä eikä sen jälkeen ollut enää mitään asennettakaan. Olin hieman järkyttynyt taistelutahtoni nopeasta romahtamisesta vaikka toisaalta tiedostin jo radalle mennessäni, että en ole täysillä mukana, ei se tahtotila kovin korkealla ollut alunperinkään. Fiksumpi olisi jättänyt radan väliin ja keskittynyt treeninsä tavoitteeseen eli siihen keskittymiseen, mutta koetin yrittää selviytyä vaikka karu totuus on, että ei minulta puolivillaisena lähde mitään järkevää ohjausta, joten tuohoontuomittuahan se oli. Toiselle radalle sain tsempattua itseäni enemmän ja se menikin paremmin. Hyllytettiin kyllä sekin, mutta ihan eri paikassa kuin kuvittelin; tumpelointi tapahtui ennen odottamaani vaikeaa kohtaa. Lankesin helmasyntiini enkä ohjannut meneillään olevaa hetkeä vaan osa ajatuksistani seikkaili tulevassa vaaranpaikassa. Ei hyvä. Viimeiselle radalle olin latautunut oikein ja keskittyminen oli aivan eri luokkaa. Lähdössä olin vakuuttunut siitä, että haluan onnistua. Meille todella vaikea aloitus ja kepeille vienti sujui mahtavasti, koska olin päättänyt tehdä sen onnistuneesti. Liikuin hyvin ja Rapsun keppien aloitus oli aivan superhieno kuten myös minun ohjauksen oli superrohkea. Taisin hurmaantua tästä vähän liikaa, koska hutiloin kiellon seuraavan hypyn niistossa eli hyvästä alkuvireestä huolimatta ei pysynyt aivot hetkessä vaan lähtivät leijumaan.

Kokonaisuudessaan antoisat treenit vaikka radoilta ei tuloksia tullutkaan, koska sehän ei ollut tavoitteena. Tavoitteena oli saada oma mieli kuntoon ja siihen hetkellisesti pääsin. Tuntui hyvältä, että en jäänyt vellomaan ensimmäisen radan onnettomaan vireeseeni vaan halusin päästä parempaan pääni hallintaan. Kaikista parasta treeneissä oli kuitenkin huomata, että toisin kuin luulin, olen vielä aivan raakile asenteeni kanssa: keskittyminen pitää harjoitella paremmaksi ennen suoritusta eli omasta kuplasta pitää saada vahvempi, mitään ulkoista ei saa päästää sisälle. Keskittyminen pitää saada kestämään koko ratasuorituksen ajaksi ja pysymään siinä hetkessä missä ollaan: ei saa intoutua onnistumisesta, ei saa masentua epäonnistumisesta eikä saa odottaa kauhulla tulevaa. Pitää olla nyt ja tässä. Liian vaikeaa lyhytjänteiselle ihmiselle, mutta on se kuitenkin saavutettavissa. Onhan siihen jo väläyksittäin päästy. Vielä kun keskittyneisyyden kuplaan pääsisi ajasta ja paikasta riippumatta. Silloin, kun käsky käy. Siinäpä tavoitetta kerrakseen.