Lauantaina Rapseliini osallistui joan kouluttajaporukan treeneihin teemalla paineensietokyky. Vedettiin neljä erilaista kisamaista ratatreeniä ja kaikki erilaisin teemoin sekä tavoittein. Jokaisesta onnistuneesta suorituksessa oli luonnollisesti hirveä kasa suklaata ja karkkia palkintona.
Ekassa treenissä oli jänisteema eli rata piti vetää puhtaammin pidemmälle kuin ensimmäinen koira. Fiilis oli ihan hirveän hyvä vaikka homma kaatuikin samaan kohtaan kuin pupulla. Varmistelin helpossa kohdassa, jolloin varmistelu muuttui yliohjaukseksi ja Rapsu kuuliaisena tulkitsi yliohjauksen, ohjautui väärin ja hylkääntyi. En kuitenkaan antanut homman kaatua siihen vaan sain vedettyä treenin läpi kelpo asenteella.
Toisessa treenissä piti rataantutustumisen jälkeen osata arvioida mihin asti rataa pääsee puhtaasti. Kammottavan vaikeaa! Tunnistin kyllä meille hankalat kohdat ja punnitsin hartaasti, että mistä sitä nyt sitten selviäisi ja mistä ei. Tutustuin kuitenkin rataan väärin, joten puhdas rata kaatui heti toiselle esteelle, koska luulin kyseisen hypyn mentävän toiselta puolen. Tosin ei me asettamaani tavoitteeseen oltaisi muutenkaan päästy, koska mokasin ennen kuin kuvittelin mokaavani. Tyrin aika helpossa kohdassa eikä radalla fiilis ei ollut yhtä hyvä kuin ekassa treenissä, koska Rapsu varasti lähdössä ja jäin siihen henkisesti hieman jumiin. Muutenkin ajatus siitä, että radalla on kohta, josta en usko selviäväni ei oikein sopinut minulle; keskityin liikaa tulevaan hankaluuteen ja tumpeloin turvallisesti hyvissä ajoin... Toisaalta tämä toimintamalli on minulle tuttua hankalista kisaradoista; jos koen, että radalla on jotain übervaikeaa, hyllytän yleensä ennen sitä helpossa kohdassa, koska en ajattele sitä mitä teen vaan sitä mitä on tulossa. Hetkessä pitäisi siis osata olla, hyvä muistutus siitä.
Kolmannessa treenissä teemana oli parikisa. Vedettiin rata parin kanssa tavoitteena 50-100 nollaprosentti ja luonnollisesti piti olla parempi kuin toinen pari. Fiilis oli jälleen hyvä, mutta se laski radan puolessa välissä ohjaushutiloinnin seurauksena. Rapsu lähti kivasti irtoamaan putkeen, mutta vedin sen kädellä ja liikkeellä pois (aivan turhaa hötkyilyä). Sain sen uudestaan matkaan, mutta oma rytmi katosi ja siitäpä sitten aika pian se hyllykin tuli, kun en jättänyt muruselle tilaa. Tässä tuli kivasti joukkuekisa tunnelmaa ja teki enemmän mieli onnistua, koska epäonnistumalla pilaa myös toisen suklaasaumat. Onneksi miun pari oli hyvä, niin saatiin edes vähän suklaata.
Neljännessä treenissä piti rataantutustumisen jälkeen osata arvioida oma suoritusaika. Sai juosta kuvitteellisen koiran kanssa ja kellottaa tai sitten vain arvioida. Valitsin mielikuvitusrapsun kanssa laukkaamisen. Ei me kuitenkaan päästy oikean Rapsun kanssa vertaamaan tulosta, koska mitään tulosta ei saatu. Neljäs rata oli aivoilleni liikaa, unohdin radan koko ajan, ohjasin Rapsun ihan väärille esteille eikä saatu mitään aikaiseksi. Ei vain pystynyt. Näköjään hirvittävän vaikeaa omaksua samalle ratapohjalle neljä erilaista treeniä.
Kokonaisuutena treenistä sain irti sen huomion, että ei olisi pitänyt unohtaa kaakaota kotiin, koska se näkyi aivotoiminnan heikkenemisenä treenin edetessä. Minun pitäisi myös kyetä pitämään oma asenne yllä vaikka päin prinkkalaa menisi, mutta vaikka miten olen niin ennen rataa päättänyt, en siihen kykene vaan ohjaus hajoaa ensimmäiseen virheeseen tai yllättävään käänteeseen. Ei myöskään tarvitse miettiä kannattaako osallistua neljän radan kisoihin, koska ei todellakaan tarvitse. Seniorin aivot eivät kykene omaksumaan niin montaa rataa peräkkäin. Jotta tämä ei vallan pelkkää ruikutusta olisi, niin Rapsu oli kokoajan hirveän ihana niinkuin aina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti