Retken ensimmäinen etappi oli Hattusaari, jossa edistettiin hieman kesämökin maalausurakkaa ja maalattiin samalla tikkaiden alla nukkuvaa kelpietä, nautittiin erinomaisesta grilliruuasta ja hyvistä unista aitassa. Toinen etappi oli Nunnanlahti, jossa suunniteltiin lisää reissua, syötiin lisää ja pakattiin mukaan evästä, tavattiin ihmisiä ja pelattiin petankkia Nuuskun serenadin säestyksellä.
Ja sitten päästiin reissuun! Kolmas etappi, Oulangan kansallispuisto kuhisi itikoita (olivat kuulemma tulleet edellisenä päivänä…) ja hiippailu karhunkierroksella ei ollut mitään nautintoa nähnytkään, vaan se oli etenemisen suorittamista verenhukkaan kuolemisen pelossa. Teltan pystytys oli yhtä helvettiä ja ihmiset sekä koirat peittyivät verenimijöihin hetkessä. Ennen nukahtamista totesimme, että "joo, lähdetään huomenna pohjoisempaan, sinne missä itikat eivät ole vielä heränneet". Sisun elämän ensimmäinen telttayö sujui hyvin, mitä nyt ensi alkuun makuupussissa olo oli tyhmää ja sieltä piti muutamaan otteeseen ryömiä pois nuuhkimaan jotain yöelukoita. Jossain vaiheessa yötä Nuuskunkin kirsu puhisi siihen malliin, että ohi taisi viilettää poro. Rapsu uinui kuin oravainen.
Aamulla itikoita uhmaten suuntasimme pienelle karhunkierrokselle. Välitön lähtö olisi tuntunut luovuttamiselta, joten ajateltiin, että mennään edes pieni kierros, koska sieltä pääsee tarvittaessa nopeasti pois. Kannatti uhmata kohtaloa, koska tuuli sen verran, että siivekkäät eivät lennelleet. Upeat maisemat, suloisia poroja ja elukat jaksoivat päiväretken hyvin.
Hurja koski.
Suolla oli kaikenmoisia lintuja pesimäpuuhissa.
Puuttomat tunturit mielessämme jatkoimme matkaa pohjoiseen Pyhä-Luoston kansallispuistoon. Lämpötila laski nollaan, satoi ja tuuli. Pipokauppojen jälkeen päätimme majoittua hohdokkaaseen kelomökkiin, niin ei tarvitse seniorikoirien (tää on niin hyvä tekosyy omalle mukavuudenhalulle!) kylmässä teltassa hytistä. Erinomaisesti nukkuneina (ja saunoneina) lähdimme huiputtamaan Luostoa. Kerrassaan upeat maisemat, joiden karuutta kylmä tuulisuus puki. Paikoin maasto kohosi louhikkoisena, joten Nuusku matkasi sylikyydillä, jotta ei rasittaisi itseään liikaa. Omasta mielestään se olisi kyllä ollut louhikkokelpoinen, mutta sitä ei kuunneltu. Rapsu loikki rinnettä ylösalas nuoren koiran innolla, Sisu huiputti tunturin useampaan kertaan ja ilokseen löysi maastosta juustovoileivän.
Trio kelomökin lämmössä.
Sylikyydillä.
Eväshetki Luostolla.
Nuusku ja luostolainen tanskandyynikorva.
Seuraava kohde oli Urho Kekkosen kansallispuisto, jossa majoituimme jälleen mökissä pari yötä. Yllättäen hyisessä vesisateessa teltan pystytys ei houkuttanut. Se oli hyvä veto, koska säät suosivat päiväretkiä; kun naamaan paiskautuu vaakasuorassa räntää ja lunta, haluaa mennä iltaisin saunaan. Huiputimme Kiilopään ja seikkailimme Luulammen kierroksen. Säävaihtelu oli hämmentävää; yhdessä hetkessä aurinko paistoi, toisessa pyrytti lunta, kolmannessa tuuli niin, että poskia koristi paleltumavammat. Maisemat huikaisivat ja seurana pyörähti riekko.
Väsyneet reippailijat Kiilopäällä räntäsadetta paossa.
Meijän retkikunnan kivikasa.
Tunturista löytyi Rapsulle piehtarointilunta.
Matkalla Luulammelle.
Lumen paksuuden vertailukohtana istuva kelpie.
Matkalla Norjaan kävimme kurkkaamassa tulevaisuuden vaelluskohdetta, Kevon reittiä. Ihan huikea! Tällä kerralla reittiä ei sisällytetty ohjelmistoon maistiaisia lukuunottamatta, koska se on maastollisesti turhan rankka Nuuskulle eikä rotkolaaksoon tuohon aikaan vielä saanut edes mennä. Kevyet maistiaiset käytiin kuitenkin tepastelemassa ja saamassa vahvistus sille, että tänne tullaan vielä useamman yön vaellukselle.
Norjan visiitti ei ollut pitkä, mutta onneksi se ei päätynyt autovarkauteen vaikka kovasti autoa koetimmekin norjalaisille tyrkyttää. Kannattaa lukita auton ovet, mutta jättää yksi sivuovi auki ja lähteä reippailemaan!
Yksi reissun mukavimmista yllätyksistä oli Pallas-Yllästunturin kansallispuisto. Vaikka kiipeilyä edeltänyt yö oli vähäuninen, kiitos telttaan jokea pitkin raikuneen keskeytymättömän koiran räkytyksen, jaksoi maisemista, kurjenkanervista ja poroista nautiskella. Tapasimme myös ehta-aidon poroukkelin, joka työporokoiran omistajana osoitti kiinnostusta kolmikkoon ja niiden käyttötarkoituksiin.
Puut kylpivät naavassa.
Lakat kukassaan.
Laskeuduimme alas kohti Oulua ja viimeinen yö hujahti Aavasaksan maisemissa missä aamulla sai harmitella sitä, että auton lumiharja tuli jätettyä KESÄretkeltä kotiin. Yöllä auto oli peittynyt kymmensenttisen nietoksen alle. Onneksi lumet eivät jääneet tielle vaan pääsimme turvallisesti perille Ouluun. Kolmikko oli mielissään mummon tavatessaan ja Sisu oli kuulemma asettunut rennosti taloksi kaksijalkaisten painellessa kylille kauppoihin. Seuraavana Oulun päivänä Sisu pääsi treffaamaan Tarmo-veljeään ja reippailemaan Tarmon kanssa lähisaarilla. Kotimatka sujui myrskynsilmässä ja rattiin nukahtamattomuudesta piti huolen niin ukkosmyrskyt kuin raekuurotkin.
Mukava reissu ja hienot retkikoirat!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti