Raukea alku vuodelle

Vuodenvaihde nukuttiin maalla missä ilotulituksen älämölö on pienempi kuin kotilähiössä, jos ei vallan olematon. Iltapissillä jossain kaukana paukkui ja pumisi, mutta kolmikkoa ei voinut vähempää kiinnostaa. Sisuahan ei raketit tahi vieressä meuhkaavat haulikot kiinnosta, on kuin Rapsu pienenä eli ei lotkahda korvaakaan. Pamahtelun ystävä siis. Pentuna yllätystulitukseen joutunut Nuusku ei ole enää aikoihin raketteihin reagoinut, kiitos siedätyksen, feromonien ja pahimman melun aikaan rauhaan vetäytymisen. Nykyään se pystyy jolkottelemaan myös rakettien paukkeessa, mutta tokikaan en sitä tee (mutta aina ei voi vaikuttaa siihen, jos joku urpo ampuu raketteja silloin kuin ei pitäisi). Mutta ikääntyessään ääniherkäksi tulleen Rapsuttimen hyvinvoinnin vuoksi piiloudumme paukkeelta uskollisesti hamaan loppuun asti vaikka eipähän tuokaan niistä muutamista ulkona kuulemistamme tussahduksista välittänyt. Sisälle ei kuulunut mitään ja koko kolmikko koisasi tyytyväisenä aamuun saakka.

Rekut rivissä, vai hetkinen, yrittääkö joku huijata?

Vuoden ekassa fyssarissa Nuuskutin oli hitusen väpättävä peräpäästään ja Sisu sai laseria koipeen. Viikon päästä lohikäärme pääseekin jo leikkimään kavereiden kanssa ja saisi palata myös treenaamaan. Ihan häkellyttävää miten hienosti Lupsu on toipunut (lue: ei ole oireillut pätkääkään viiteen viikkoon) ja lisäksi pitää kiittää omaa kunnianhimottomuutta, laiskuutta ja sitä, että itselle koiran rooli on ensisijaisesti metsälenkkeilykaveri, joten kunnon toipumisrauhan antaminen on ollut itsestäänselvyys.  Pötkötys kunniaan!

Aamulenkillä.

Lojumisen ohella on jonkin verran virkistetty aivoja kaivamalla esille tunnistusnoutopalikat. Tosin ekan treenin aloitettuani muistinkin, että miksi minua on ohjeistettu opettamaan koiralle ensin tunnistuksen alkeet ja vasta sitten nouto… Nooh, eiköhän se ala lutviutumaan näinkin. Nuusku - olento, joka on osannut liikkeen täydellisesti - oli pihalla kuin metsäjänis. Enegiaa riitti, mutta sen kohdistaminen ei ehkä ihan ollut majesteettisella tasolla, mutta onpahan taas treenattavaa ;) Rapsun kanssa ei olla koskaan päästy alkeita pidemmälle ja sen huomasi: ei se ollut vuosien tauon aikana oppinut liikettä itsekseen. Kaikkea sitä! Reppanalla kesti ennen kuin se hoksasi avata kirsun eikä vain noutaa, mutta nenun avauduttua meno oli ihan mukavaa (jos pitää alhaisen kriteerin…) ja Rapsutin malttoi olla säheltämättä. Sisu oli kuin Nuusku ilman osaamishistoriaa, aikamoista räpellystä. Koska Lupsun kanssa olisi ehkä joskus (jos saan ryhdistäydyttyä ja treenattua) jopa tarkoitus kokeessa piipahtaa, niin pitää nyt kehittää joku suunnitelma ajatuksen kanssa siihen, että räpellys hiipuu taustalle. Toisin sanoen palikat hautautuvat johonkin komeroon kolmeksi vuodeksi, kunnes saan jotain pohdittua, mutta mihinkäs sitä on kiire agilityesteitä pursuavassa maailmassa.