maanantai 23. heinäkuuta 2018

Lämpö hellii australialaisen sielua

Helteet ovat olleet Sisun mieleen. Mikäs sen mukavampaa kuin ottaa aurinkoiset päikkärit paahteisella hiekalla/ parvekkeella/ nurmella/ ihan missä vaan mihin aurinko paistaa. Luppakorvat sen sijaan ovat olleet kovilla, ei vanhuksien pumput oikein tykkää jatkuvasta kuumasta. Tämän huomaa mm. väsymisenä (silloinkin kun suurin rasitus on pötkötys), ruokahalun heikentymisenä (tosin ruuan varastelun halu ei heikkene) ja yleisenä tukalana olona.

Onneksi on järvet! Lenkillä ei olla käyty helteillä ollenkaan paitsi Silakka lämpät ja jäähkät metsän uumenissa, jos on treenihallin suuntaan eksytty ennen kukonlaulua tai yöperhosten aikaan. Liikunta on hoidettu uiskentelemalla ja onneksi kolmikko uikin tyytyväisenä pitkää matkaa/ aikaa ja Rapsulla on eväät mukana kuten aina. Toki Rapsun uiminen edellyttää miun uimista, mutta mikäpä se on ahventa leikkiessä, kun vesi on keitettyä. Mökillä ollaan surfpailtu (lue: suppailua kasarisurffilaudalla) tai rehellisyyden nimissä Sisu on suppailllut tyylikkäästi laudalla seisten, Nuusku on molskahtanut pää edellä järveen yrittäessään ryystää samalla vettä ja Rapsu on tipahtanut yli reunan ihan muuten vaan. Sisun kanssa ollaan käyty ihan kohtuu pitkillä reilun neljän kilometrin surfpailuretkillä ja luppakorvat ovat saaneet tyytyä Pari metriä rannasta ja sitten takaisin, kun menee hermo -tyyppisiin pyrähdyksiin.


Lohikäärmeen fysiikka on huollettu tasapaino- ja dobotreeneillä ja kuuppaa noseworkilla. Eukalyptusta ovat nuuskutelleet myös luppakorvat, mutta pystykorvan ajattelin ihan hajutestiin asti raahata. Inspiraatioksi osallistuin Ilkka Hormilan hajutyöskentelyluennolle ja hetihän sitä taas innostui treenien suunnittelusta. Saa nyt nähdä miten suunnitelmallisesti homma pyörähtää käyntiin vai jääkö suunnitelmat teorian tasolle. Haju on nyt kuitenkin palautettu taas mieleen ja jonkin verran erotteluakin tehty.

Lupsukka vinksinvonksin tikkaillaan.

Tokoreenilöissä vahvistettiin nopeaa maahanmenoa ohjaajan paikasta riippumatta ja siinä oli pikkukoiralla pieni haaste, kun olin takana. Sen olisi tehnyt mieli kääntää ainakin etutassuja minun suuntaan, mutta melkoisen hyvin epeli pystyi suoriutumaan tehtävästään. Enemmänkin haaste oli sen jälkeen tehdä luoksetulon asentoa, koska  m a a h a n m e n o  oli se  t e h t ä v ä. Kuka silloin voi enää istua? Voi lupsukka ja lupsukan fiksaatiot.

Ei kommentteja: