Ensilumi, tai ensiräntä, on aina yhtä viehko. Rapsu niin kovasti rakastaa piehtaroida pitkin märkää lumista rinnettä, valuttaa itseään vauhdilla alaspäin ja liukua hepulissa sätkien. Teille kertyneestä sohjosta se ei tykkää, mutta märkä lumi pientareilla ja pelloilla, siinä on sitä jotain.
Kauniin kuulaat syysaamut ovat houkuttaneet raukeille aamukävelyille pelloille ja metsiin. Pimenevät illat puolestaan ovat saaneet mieleen muistumaan ajatuksen, että onkohan Rapsun hämäränäkö enää minkäänlainen? Valoisalla se näkee kaiken haluamansa (lue: oravat, jänikset, kissat ja supikoirat), mutta pimeällä se ei tunnu olevan kovin kartalla siitä mitä näkee tai mitä ei näe. Tai sitten se on vanha ja seniili.
Nuuskutin ei löydä ihanuutta kuonoon satavasta räntäsateesta. Mukavuudenhaluinen murmeli nauttii ulkoilusta, mutta entinen jokakelin höylä on mielestään jo huonot säät nähnyt eikä kaipaa tallustelua nilkkaan asti yltävässä sohjossa. Vesisade luetaan hyviin keleihin, mutta räntäsade on selkeästi huono keli. Mutta kirpakat aamut ja peltojen kosteat heinät, semmoisessa Untamokin viihtyy, nuuskuttelee tuulia ja haaveilee paistista.
Sisun elämänilo ja tarmo on sitä luokkaa, että tokkopa se edes huomioi keliä millään tavalla vaan elää täysillä olipa sää mikä tahansa. Tänään käytiin peruselon ratoksi huitaisemassa parit toistot kontakteille ja kepeille. Kontakteille aivan supertoistoja vaikka yritinkin sabotoida niitä tallomalla koiraparan tassulle. Kepeillä sillä on ihan törkeä kiire lopussa ja se varastaa aika iloisesti missä tahansa näkyvään putkeen, mutta eiköhän se siitä tasoitu ajan kanssa. Tai treenin. Tai sitten ei. Mutta hei, sillä on hauskaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti