Metsässä samoilua, metsässä samoilua ja metsässä samoilua. Siinäpä tämän hetken aktiviteetit. On hilluttu omalla kokoonpanolla ja välillä tyttölöihen seurana on ollut Zorro, välillä taas Topi, Mörkö ja Viiru. Ajoittain luppakorvat ovat saaneet seurata parvekkeenoven ikkunan takana tapahtuvaa lihakirveen heiluntaa, kun poroja on pistetty palasiksi. Koirien tositeeveeruokaohjelmaa parhaimmillaan.
Vappupäivä oli tarkoitus viettää Rapsun kanssa Kuopiossa kisaillen, mutta täydellinen kisamotivaation puute sai flunssan tuntumaan oivalta tekosyyltä kotiin jäämiseen viisi minuuttia ennen kuin autoon olisi pitänyt pakkautua. Koko päivän vetkuttelin kotiinjäämispäätöksen tekemistä, koska tuntui, että lähtemättömyys olisi melkoista luovuttamista, mutta sitten tulin siihen tulokseen, että olisihan se nyt ihan väärin Rapsutintakin kohtaan lähteä radoille puolitehoilla, jos niilläkään. Mennään joko täysillä tai sitten ei mennä ollenkaan. Tähän päätökseen olen tullut tänä vuonna turhan useasti, ja siitä sekä muista syistä johtuen aiotuista (ja maksetuista...) kisasterteista on tullut korkattua hurjat 6,5%. Nyt taidan pitää taukoa näköjänsä turhien ilmoittautumisten lähettelystä ja ostaa säästetyillä rahoilla karkkia.
Katjan tekstistä tunnistin itseni heti. Vanhuus ei tule yksin vaan suuren mukavuudenhalun kanssa. Silloin vielä kohtuu elävänä ja vetreänä olosuhteilla ei ollut niinkään väliä vaan oli kiva kisata, satoi tai paistoi, oli helle tai pakkanen, pohjana hevosenpaska tahi pölisevä hiekka, nurmi saattoi kutitella varpaita tai lenkkarit loiskutella lätäköitä, olipa ohjaajalla kuolemantauti tai paras vire, niin aina mentiin hyvällä fiiliksellä. Nykyään pakkaskisoihin ei kiinnosta lähteä, helteellä on liian tukalaa, raskaspohjainen maneesi ei houkuta, vesisateessa ei voisi vähempää innostaa edes treenata kisaamisesta nyt puhumattakaan, kauas on liian pitkä matka ja palautuminen niin hidasta, että ajatuskin väsyttää. Tosin eilen suurinpiirtein kaikki puitteet olisivat olleet kohdillaan, mutta näköjään sekään ei enää riitä kisamotivaatioon.
Treenimotivaatio vielä löytyy, siis se semmoinen muiden mielestä olematon, mutta minun mielestäni juuri hyvä eli treenit kerran viikossa, jos sää on suotuisa ja muutenkin mukava meininki. Osatekijä kisamielenkiinnon puutteeseen lienee Nuusku. Koska Nuuskuli ei enää lähde koe- ja kisareissuille mukaan, ei niille lähteminen ole hauskaa. Mitä mukavaa on siinä, että maailman parhain ystävä jää kotiin?
Siksipä metsässä samoilun lisäksi lempikoiraharrastukseksi on tullut kartan tuijottaminen tollerit kainalossa kevyttä kesä-/syysretkeä suunnitellen. Semmoisen, jonka Nuuskulikin pystyy tallustelemaan rasittumatta. Jos heinäkuussa lähtisi jonnekin maailmalle, valtameren äärelle uiskentelemaan, kiipeilisi kevyesti ja reippailisi lyhyitä päivämatkoja. Se olisi hyvä se. Viettää aikaa parhaalla porukalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti