tiistai 26. huhtikuuta 2011

"Go, go, Go, GO!"

Takana on kaksipäiväinen Grégory Bielle-Bidalotin ja Johann Canalin agilitykoulutus. Kuvittelin koulutuksen sisältävän kaksi treeniä heppujen vetäessä harjoitukset vuoropäivin. Iloisesti yllätyin, sillä treenasimme niin maan perusteellisen paljon, että tokkopa jalat liikkuvat kivutta viikkoon. Sunnuntaina oli ohjelmassa Johannin hyppistreeni, Grégoryn agitreeni ja molempien yhdessä vetämä agiratatreeni. Maanantaina oli Johannin agitreeni ja Grégoryn hyppistreeni. Rataprofiileihin oli haettu vaikutteita Suomen MM-karsintatuomarilta ja MM-kisatomarilta ranskalaiselta David Powellilta.

Joten viisi tiukkaa treeniä, joita hiottiin ja hinkattiin niin kauan kunnes ohjaaja ja koutsi olivat tyytyväisiä. Aikarajaa ei ollut vaan tehtiin niin paljon kuin tarve vaati ja etsittiin kullekin koirakolle paras mahdollinen suoritustapa kuhunkin kohtaan sekä toimiva kokonaisuus. Heput olivat tarkkoja joka ikisen osa-alueen suhteen eikä mitään katseltu läpi sormien. Heillä oli myös vaikuttava näkemys erilaisten koirien ohjaamisesta ja eri tyyppisistä ohjaajista, joten treeneissä ei tyrkytetty yhtä ainoaa suoritustapaa vaan variaatioita riitti. Antoisaa siis kaikin puolin niin itse treenatessa kuin toisten suorituksia katsellessa.

Johannin treenissä pääpaino oli ohjaajan liikkumisessa, rytmityksessä, sijoittumisessa ja kehonhallinnassa, ja Grégorylla oli edellä mainittujen lisäksi äänenkäyttö isossa roolissa. Koska ajatuksena oli, että ennakoivasti ohjataan ja vasta täydellisyyteen ollaan tyytyväisiä, niin siinäpä sitten Heidin Inovit vispasivat, räkä valui ja iho sai kunnon hikikuorrutteen. Yhtään jos koetti löysätä niin hallissa kaikui "go, go, go", joten kaikkensa piti antaa ja silläkin kivuttiin surkeasta hyvän kautta parempaan, mutta täydellisyys jäi saavuttamatta.

Hauska huomio oli se, että ohjaan liian nätisti, liian rauhallisesti ja turhaan varmistelevasti. Kuulemma tunnollisesti koetan olla tekemättä virheitä sen sijaan, että vetäisin hilpeänä räkä poskella. Ja mie olen luullut olevani joku auton alle jäänyt viimeisiä henkosia nykivä harakka, mutta hyvä, jos se heiluminen edes näyttää ajoittain rauhalliselta. Tosin eivät hekään halunneet isomman asenteen tulevan esille minään epämääräisenä kuolevan kalan sätkimisenä ja sykyilynä (koetin kyllä tarjota tätä) vaan tarkasti omassa etenevässä liikkeessä, äänenkäytössä ja koiran haastamisessa. Juurikin tuo ohjaajan asenteen raja on niin hankala Rapsun kanssa vetää; milloin ohjaajalla on asennetta sopivasti ja milloin liikaa. Liiasta asenteesta Rapsu paineistuu, koska se on kuitenkin enemmän Hessu Hopo kuin Mikki Hiiri, mutta sopivalla asenteella siitä kuoriutuu Superhessu.

Vekkulia oli myös huomata, että kaikilta muilta kouluttajilta suurta suitsutusta saaneet Rapsun tiukat käännökset eivät kelvanneet ranskalaisille olleenkaan. Vaihtelunvuoksi mukavaa saada toisenlaistakin näkemystä. Alussa palaute oli "oh no, no, no, no", mutta lukemattomien toistojen myötä päästiin tasolle "good" ja loppujen lopuksi tuomio oli "better, not perfect but better". Mutta että paremminkin Rapsun voi vielä kääntää ja huomasin kyllä itsekin, että siivekkeen nuolijasta on saatavissa suurinpiirtein siivekkeen läpi haihtuja ilman, että vauhti katoaa mihinkään, jos ohjaus on täydellisesti kohdallaan. Ranskalaisten rytmitys käännöksissä oli ihan erilainen mihin olen täällä tottunut, hankalampi toteuttaa, mutta ei ollenkaan huonompi.

Kovin kivaa oli, suosittelen.

Ei kommentteja: