maanantai 17. tammikuuta 2011

Peuran nuolukiven ohittamisen vaikeus

Hangessa on ihan älyn kivaa juosta. Jostain syystä osa-aikaeläkeläinenkin nuortuu polkupahasilla ja koskemattomilla lumihangilla. Niin vauhdilla mennään, että mutkat valuu pitkiksi ja sukelletaan suoraan lumen syvyyksiin. Kolmeakymmentä pakkasastetta lähentelevillä keleillä molemmat ovat saaneet tossut jalkaan, jolloin meno on miellyttävää ja pissiäkin voi useammalla kuin yhdellä tassulla seisten. Viime talvenahan Nuusku kaatui kyljelleen koettaessaan pissiä kaikki tassut ilmassa. Ei aivan onnistunut.

Vaikka asumme kaupungissa, liikkuu kotinurkillamme jos jonkinlaista ötökkää supikoirasta oravaan ja siilistä metsäpeuraan. Talvisin peuroille löytyy aamuisen metsäpolkumme varrelta kanavanrannasta ruokintapaikka ja hehkeä nuolukivi, jolla peurat tykkäävät hengailla. Paikka on eri kiva myös tollereista. Niin kiva, että sinne menoa aletaan ennakoimaan vähintään puoltakilometriä ennen. Luppakorvien eteneminen tapahtuu pulsseittain, ihme liehumista ja sykyilyä, sitten koetetaan näyttää siltä, että ollaan normaaleja ja kuulolla, ja lopulta koirat, jotka pitävät aina tiiviin näköyhteyden katoavat hieman ennen viimeistä mutkaa ja löytyvät nuolukiven juurelta. Pikkuiset wannabepeurat.

Koska kelit ovat olleet kylmät, ovat treenit jääneet olemattomiin. Viime aikoina on käyty lähinnä lenkkeilemässä metsässä ja välillä saatu seuraa Topista & Sususta ja Zorrosta. Jotain aivoja stimuloivaa on kuitenkin sisältynyt ohjelmaan, sillä Nuusku ja Rapsu saivat viikonloppuna leikkiä esine-etsijäkoiria kadotettuani puhelimeni metsään. Olin jopa hieman luottavainen, koska kyllähän punaturkit tipahtaneet lapaset tuovat ja löytävät metsistä kaikenlaisia deodoranttipurkkeja ym. mukavia luontoon kuuluvia asioita. Sain kuitenkin huomata, että varsinainen useiden kilometrien alueelle sijoittuva esine-etsintä on asia jota ilmeisesti kannattaa ja pitää harjoitella, koska sinne hankeen se puhelin jäi. Innokkaat apulaiset löysivät kyllä hevosenkakkaa.

Sisätokoilut ovat edenneet siihen vaiheeseen, että ulos pitäisi päästä. Nuuskun seuraaminen on niin upean fanaattista, että haluaisin nähdä millaiseksi se muuttuu pihalla. Rapsu taas, noh, Rapsun seuraaminen on pomppimista perusasennosta toiseen pupujussin lailla, olen tainnut naksutella hieman väärällä hetkellä.

Ei kommentteja: