lauantai 11. syyskuuta 2010

Parasta

Matkattiin Rapsun kanssa Lauran ja Jumpen seurassa Varkauteen kisaamaan. Väyrysen Minnan radat olivat oikein mukavia, mutta nälkähän siellä tuli. Kanttiinista ei saanut mokkapaloja.

Ensimmäinen agilityrata alkoi minun ihmeellistäkin ihmeellisemmillä ohjauskuvioillani. Tarkoitus oli valssia vääntää takaakierron perään, mutta jotenkin jalat eivät liikkuneet, joten sovelsin ohjausta mielenkiintoisella tavalla ja Rapsu pyöri mutkien kautta kuten pitikin ilman, että möhlintä olisi tuntunut möhlinnältä. Erityisesti keppien aloitus meni uljaasti, koska kepeille päädyttiin juuri siitä kulmasta mitä alunperin koetin välttää, mutta eipä sillä ollut Rapsulle väliä, tokkopa se edes tajusi, että siinä olisi jotain haastetta ollut vaan veti tyylillä oikein. Rata rullasi vauhdilla, mutta puomin alastulossa R hyppäsi taas puolestavälistä sivuun. En tiedä onko sillä joku ongelma alumiinipuomien kanssa vai mikä, mutta perinteinen roiskaisu ei siis ollut kyseessä vaan ihmeellinen pakeneva sivuloikka, samanlainen millainen ilmeni ensimmäisen kerran JoAn uudella puomilla. Erittäin suurta tyydytystä tuotti radan loppuosan putkiansapaikka, jossa vekillä Rapsu tykitti oikeaan päähän vaikka olisin voinut lyödä vetoa, että väärään päähään mennään ja kovaa. Oikein oli hupaisaa ja parasta oli huomata, että omasta taskusta pystyy vetämään yllätyksellisen varasuunnitelman kesken hektisimmän hetken.

Toinen rata oli hyppyrata. Kaikista paras ratasuoritus mitä olen ikuna Rapsun kanssa tehnyt. Rapsun meininki, vauhti, käännökset, intensiteetti, asenne ja koko olemus oli niin tappajaa. Aivan huikea keppien aloitus, mahtikepitys, hyppyjen hakeminen, notkeus ja putket imaisivat Rapsu-pölykoiran valonnopeudella. Niin tiukkaa menoa ja millä itseluottamuksella. Mutta sitten minä munasin. Pienen pieni arviointivirhe. Olen kuitenkin rataan tyytyväinen, suorastaan onnellinen, Rapsuun enemmän kuin tyytyväinen ja onnellinen, mutta oma möhlintä harmitti sen viisi sekuntia radan jälkeen, koska vaikka itse sanonkin, niin Rapsu oli tällä radalla täysin suvereeni. Se olisi ansainnut tasoisensa ohjauksen.

Rapsuli varasti molemmissa lähdöissä. Ekassa aavistuksen, toisessa törkeästi. Suorituksiin varastukset eivät vaikuttaneet negatiivisesti, ainoastaan positiivisesti. Rapsun varastaminen antaa minulle näköjään hirveän lisätsempin; tiedän, että elukka käy kuumana radalle eikä mietiskele grillin antimia, tiedän, että nyt mennään eikä nysvätä kädessä. Joten Rapsu saapi varastella niin kauan, kun keksin miten opetan varastamattomuuden tuossa vietissä ilman, että Rapsu ottaa sen virheenä itseensä. Ja ehkä se saapi varastella senkin jälkeen. Itseasiassa se saa tehdä ikuisesti ihan mitä vaan, jos se antaa minulle vielä joskus samanlaisen radan kuin tuo hyppis :) Tai ehkä se ansaitsi sen jo tuolla yhdellä radalla. Niin paras elukka.

2 kommenttia:

Satu kirjoitti...

Oltaispa oltu näkemässä, kuulostaa niin hirmuiselta menolta!

Riitta kirjoitti...

Samat mietteet tuli itselläkin kuin Satulla :)